Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Bussimatkani toisella puoliskolla tartuin Fredrik Backmanin kirjaan Mies, joka rakasti järjestystä, jonka nappasin mukaan kirjaston pikalainahyllystä tietämättä kirjasta sen enempää. Onneksi nappasin, sillä ihastuin kirjaan oikein kunnolla. Harvoin tulee saman kirjan kohdalla sekä naurettua ääneen että liikututtua kyyneliin. Ylipäätään en ihan hirveän usein naura ääneen lukiessani, mutta tämän kirjan kuivahko huumori puri meikäläiseen. 

Ove on 59-vuotias mies, jolle on tärkeää, että asiat ovat tietyssä järjestyksessä ja että sääntöjä noudatetaan. Hän kiertääkin joka aamu kuuden jälkeen rivitaloyhtiönsä pihassa tarkistamassa, että vieraspaikoilla ei pysäköidä yli sallitun ajan tai että roskalaatikoissa ei ole niihin kuulumatonta tavaraa. Tästä ehkä voi jo arvata, että Ove ei ole kaikkein pidetyin mies. Monessa asiassa hänestä tulee mieleen Kyrön Mielensäpahoittaja, sillä myös Ove ei aina ymmärrä kaikkia nykymaailman kotkotuksia. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin vastikään muuttanut perhe - tomppelimies, ulkomaalainen nainen ja kaksi lasta - soittaa Oven ovikelloa. Pian Ove huomaa joutuneensa mukaan perheen elämään enemmän kuin tahtoisi. Myös kulmille eksynyt kulkukissa tykästyy häneen.

Tarinassa vuorottelevat nykyhetken ja menneisyyden kuvaukset. Takaumien kautta valotetaan Oven elämää ja monia vastoinkäymisiä, joita hän on joutunut kokemaan. Ove on äkäinen, itsepäinen ja äkkipikainen mies, mutta tarinan edetessä hänestä paljastuu myös pehmeämpi, kiltimpi ja äärimmäisen oikeudenmukainen puoli. Hän käy vimmalla taisteluun byrokratiaa vastaan ja auttaa - joskin hieman vastentahtoisesti - naapureitaan näiden arkisissa ongelmissa.

Mies, joka rakasti järjestystä on hauska, mutta ehdottomasti myös koskettava kirja. Suosittelen sitä lämpimästi.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Viime viikonlopun bussimatka Jyväskylään ja takaisin sujui loistavasti, sillä seuranani oli mennen tullen hyvää lukemista. Menomatkan matkakumppanina oli Maria Semplen Missä olet, Bernadette? Kirjan päähenkilö Bernadette Fox on palkittu arkkitehti ja varsin omalaatuinen nainen, joka pysyttelee mielellään kotinsa uumenissa ja hoitaa monia asioita intialaisen nettiassistenttinsa välityksellä. Esimerkiksi matkavaraukset tai ruoan tilaaminen hoituvat kätevästi Intiasta käsin. Bernadetten perheeseen kuuluvat Microsoftilla työskentelevä Elgin, heidän 15-vuotias tyttärensä Balakrishna eli Bee sekä Jätski-koira.

Bernadette katoaa juuri ennen kuin perheen on määrä matkustaa Etelämantereelle. Bee alkaa selvittää äitinsä katoamista, ja koko kirja onkin oikeastaan hänen kokoamansa kertomus erään syksyn ja talven tapahtumista. Kirja koostuu suurimmaksi osaksi sähköposteista, kirjeistä, raporteista, fakseista ja muista vastaavista, joiden avulla kerrotaan Bernadetten ja hänen lähipiirinsä elämästä. Itse pidin paljon tästä tyylillisestä ratkaisusta, koska näin puheenvuoro saadaan hyvinkin monelle henkilölle. Minä-kertoja Bee pääsee myös välillä ääneen. Kertojavaihdoksista huolimatta tarina pysyy yhtenäisenä.

Missä olet, Bernadette? on mukavan erilainen, viihdyttävä ja hieman piikikäskin teos. Kirjaa ei kannata lukea kovin vakavissaan, sillä Semple vetää monissa paikoissa sopivasti yli. Tarinan imu ei ehkä oikein kanna ihan loppuun asti, mutta kokonaisuudessaan pidin kirjasta paljon.

Tuija Lehtinen: Nappikaupan naiset ja Morsiuskamari

Morsiuskamari on Tuija Lehtisen tuorein aikuisten romaani, joka sijoittuu samaan ympäristöön kuin vuonna 2009 ilmestynyt Nappikaupan naiset. Itselläni Nappikaupan naisten lukemisesta oli jo muutama vuosi, joten luin sen sitten samantien Morsiuskamarin perään. Olisi ehkä ollut parempi lukea nämä toisinpäin, vaikka sinänsä Morsiuskamari on ihan itsenäinen kirjansa. Minua vain paikoitellen häiritsi aikaisemman teoksen tapahtumiin ja henkilöihin viittaaminen, kun en muistanut, miten kaikki oikein menikään. Juonen ymmärtämistä nämä viittaukset eivät kyllä häirinneet. 

Aloitan Nappikaupan naisista. Kirjan päähenkilö Saskia Soikkeli on kylmäkkö-kondiittori, joka saa tarinan alussa tarpeekseen miesystävänsä ravintolassa työskentelystä ja koko miehestä ylipäätään. Uuden työpaikan Saskia löytää vanhanaikaisesta nappikaupasta, jonka omistavat kaksi sisarusta. Toinen sisar on loukkaantunut onnettomuudessa, joten hänelle kaivataan sijaista. Nappikauppa sijaitsee pienellä kävelykadulla, jonka varrella on muitakin omalaatuisia kauppoja ja kauppiaita. Saskialle kävelykadun ihmiset tulevat nopeasti tutuiksi, ja hän alkaa myös kehitellä uusia aktiviteetteja piristämään nappikaupan arkea. Luonnollisesti mukana on myös miesseuran etsintää ja romanttisia hetkiä. 

Nappikaupan naiset oli sekä ensimmäisellä että toisella lukukerralla mielestäni hyvä. Viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa, mukavasti huumoria ja miellyttävän vähän siirappia. Odotin siis myös Morsiuskamarilta samaa, mutta kirja ei harmillisesti yltänyt samalle tasolle. Morsiuskamari ajoittuu noin neljän vuoden päähän Nappikaupan naisista ja mukana on osittain samoja henkilöitä. Päähenkilö on tällä kertaa Neela Naakka -niminen kampaaja (Lehtinen on ilmeisen tykästynyt alliteraatioon eli alkusointuun), joka työskentelee ja asuu kävelykadun varrella. Morsiuskamari-nimi tulee siitä, että jokainen Neelan asunnossa 2000-luvulla asunut nainen on löytänyt miehen lähiympäristöstä. Neelallakin riittää miesseuraa, jopa sama luikuri-Lurre kuin Saskialla toisessa kirjassa. Päänvaivaa aiheuttaa lisäksi kadulla tapahtunut yliajo, jota Neela pyrkii selvittämään. Mukana on siis myös dekkarin aineksia. 

Tarinan alussa ärsytti kiire. Vaikutti siltä, että kirjailija halusi välttämättä esitellä heti ensimmäisessä luvussa kaikki kirjan henkilöt, ympäristön sekä päähenkilön taustan, nykytilanteen ja tulevaisuuden suunnitelmat (sekä niiden pieleen menon). Minun makuuni ehdottomasti liikaa. Lisäksi siis myös mietin koko ajan, että tämä henkilö oli kyllä jo Nappikaupan naisissakin, eikö ollut ja mitäs tämän kampaamon tilalla siinä kirjassa olikaan. Tämä nyt ei kuitenkaan mitenkään ratkaisevasti vaikuttanut kokonaiskuvaan kirjasta. Lehtisellä nyt vain on tietty tyyli ja tietyt muotit päähenkilöille, jotka eivät aina ihan miellytä meikäläistä. Morsiuskamari on ihan ok hömppää, mutta ei sen kummempaa.

Loppuvuosi 2013

Blogilaiskuuden vuoksi tiivistän nyt kiinnostavimmat vuoden 2013 lopun kirjat yhteen tekstiin. 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Jostain kumman syystä en ole aikaisemmin lukenut Tuomas Kyröltä mitään. Pidän kuitenkin hänen tyylistään esimerkiksi Hyvissä ja huonoissa uutisissa, joten oli aika tarttua kirjaan. Mielensäpahoittajan vaimo on joutunut vuodeosastolle, eikä uusi kotiavustajakaan ole ollenkaan vanhan veroinen. Mies joutuu siis alkamaan opetella ruoanlaittoa, jossa on omat kommelluksensa. Pidin kirjan tyylistä ja kerronnasta. Harmittavan lyhyt teos kyseessä, mutta onneksi on monta muuta Kyröä vielä luettavana. 

Lissa Evans: Their finest hour and a half

Olen lukenut Evansilta aikoinaan useaankin kertaan Spencer's list -nimisen kirjan, joka on mainio. Ther finest hour and a half ei ollut ihan samaa tasoa, mutta ansaitsee kuitenkin maininnan mielenkiintoisten yksityiskohtien ja ajankuvan vuoksi. Kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisesta Lontoosta, jossa pommitusten, hälytysten ja raunioiden keskellä tehdään propagandafilmejä monenlaisiin tarkoituksiin. Päähenkilöt - näyttelijä, käsikirjoittaja, ompelija, sota-asiantuntija - kohtaavat mielialaa nostattavaa sankarielokuvaa tehtäessä. Tarina lähtökohta on lupaava, mutta jotenkin se ei vain vienyt mukanaan. Kirjaa olisi mielestäni voinut tiivistää selvästi, sillä meinasin melkein jättää sen kesken. 

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Luin Vilkkumaan esikoisteoksen suurella mielenkiinnolla, mutta pienellä varauksella. Tässäkin kirjassa tarinaa kerrotaan usean eri henkilön näkökulmasta: Silja hakee piristystä perhe-elämään kirjoituskurssilta ja kehittää itselleen alter egon, Gwendolynin, jonka menestystarinaa seurataan myös kirjassa. Kurssin opettajasta Villestä tulee Siljalle tärkeä henkilö. Samalla kurssilla on myös Linda, nuori stand up -koomikko, josta tulee hetkessä julkkis provosoivien lehtikirjoitustensa vuoksi. Vilkkumaa erottaa henkilöt toisistaan erilaisilla kerrontatyyleillä, mikä on ihan mukava ratkaisu, vaikka ehkä välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Tarina kulkee mielestäni sujuvasti ja kirjaa on mukava lukea. Pidin kirjaa viihdyttävänä, mutta en usko, että se jää kovin pitkäksi aikaa mieleen. 

Reijo Mäki: Intiaani
Reijo Mäen uusimmassa seikkaillaan niin Suomessa kuin rapakon takanakin. Kirjan alussa saaristolautalla tapahtuu murhia, ja Jussi Vares osuu naisystävänsä Petran kanssa ensimmäisenä paikalle. Petran entinen miniä on kadonnut alukselta, mikä johtaa laajaan spekulointiin hänen osuudestaan murhiin. Vares saakin tehtäväkseen puhdistaa miniän maineen. Vuorotellen tämän tarinan haaran kanssa kulkee toinen kertomus, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin Montanaan intiaanireservaatin laitamille. Suomalainen nainen matkaa kohti länsirannikkoa, mutta joutuu hämäräperäisten konnien uhriksi. Mäki saa kyllä hyvin kerättyä langanpäät yhteen, mutta alussa kirja tuntuu vähän turhan hajanaiselta ja hieman turhan hitaasti kulkevalta. Loppujen lopuksi pidin kuitenkin tästäkin kirjasta. Hieman tosin häiritsi englanninkielisten heittojen ja sanojen viljely dialogissa. 

Vuosi 2013 oli minulle laiska lukuvuosi. Luin kyllä yli 60 kirjaa, joten en nyt voi varsinaisesti sanoa lukeneen vähän, mutta on se selvästi vähemmän kuin aiemmin. Mukana oli  paljon vanhoja, hyväksihavaittuja tuttuja, mutta myös monia uusia tuttavuuksia, joista parhaiten mieleen jäi Tulen ja jään laulu -sarja, jonka viidennen ja viimeisimmän osan sain luettua eilen. En siis ihan jouluun mennessä saanut viisikkoa luetuksi, mutta melkein. Nyt täytyy sitten odottaa määrittelemätön aika seuraavaa osaa. Tämä viides ilmestyi vuonna 2011, mutta senkin kirjoittaminen kesti muistaakseni kuusi vuotta, joten saattaa olla, että hetken aikaa joutuu odottamaan. 

Muita vuoden kohokohtia olivat ainakin Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, Emma Donoghuen Huone sekä Kati Hiekkapellon Kolibri. 

Juicea

Luin jokin aika sitten pari Juice Leskisestä kertovaa kirjaa, Harri Rinteen Juice on [Juice off] sekä Santtu Luodon ja Mikko Montosen Juice. Rinteen kirja on kirjoitettu vuonna 2002 eli Juicen vielä ollessa elossa, kun taas Luodon ja Montosen teos on julkaistu Juicen kuoleman jälkeen.

Harri Rinne tutustui Juiceen opiskeluaikoinaan Tampereella ja soitti muun muassa Coitus Int -yhtyeessä. Kirjassa onkin varsin omakohtainen ote. Rinne esittelee Juicea monipuolisesti eri näkökulmista, toki aina tietyllä tavalla subjektiivisesti, mutta myös uskottavasti. Joissain kohdin Rinne intoutuu analysoimaan Juicen lisäksi yhteiskuntaa, mutta se ei menoa haittaa. Juice on [Juice off] on mielenkiintoinen ja monitahoinen katsaus mielenkiintoisen ja monitahoisen ihmisen elämään ja tuotantoon. 
 
Luodon ja Montosen kirja vaikuttaa siltä, että se on haluttu  saada markkinoille mahdollisimman nopeasti  Juicen kuoleman jälkeen. Kirjalla on varmasti omat ansionsa, ja se kertoo kyllä Juicen elämän suurista tapahtumista, mutta jotenkin pintapuolinen maku jäi. En esimerkiksi ihan ymmärtänyt, miksi kirjoittajat olivat päätyneet omistamaan suhteessa niin suuren sivumäärään Tuuliajolla-risteilyjen kuvaukseen. Lisäksi kirjan lopussa ollut Mikko Alatalon kirjoittama pitkä muistokirjoitus ei mielestäni tuonut juurikaan lisäarvoa teokseen. 

Näistä kahdesta Juice-tarinasta suosittelen ensimmäistä. 

Stephanie Meyer: Twilight

Twilightin perustarina on varmasti monelle tuttu: teini-ikäinen Bella muuttaa asumaan isänsä luokse pikkukaupunkiin ja tapaa salaperäisen Edwardin, joka onkin vampyyri. Seuraa suuria tunteita ja ahdistusta ja epävarmuutta. Edward ja hänen perheensä ovat osa yhteisöä, mutta paikkakunnalle äkisti saapuvat vieraat vampyyrit aiheuttavat ongelmia, kun yksi heistä kiinnostuu liikaa Bellasta. Kirja tarjoaa siis romantiikan lisäksi myös jännitystä. 

Kirjan lukeminen oli  mielenkiintoista, onhan Twilight ilmiönä todella iso. Olen nähnyt sarjan ensimmäisen elokuvankin, mutta kovinkaan yksityiskohtaisia juonenkäänteitä ei ole jäänyt mieleen, joten en osaa oikeastaan verrata kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Tarina ja kerrontatapa uppoavat todennäköisesti paremmin minua aika lailla nuorempiin lukijoihin, mutta omasta mielestäni kirjan ensimmäinen puolisko oli usein todella ärsyttävää luettavaa. Bellan mieliala vaihtelee jatkuvasti, koko ajan pohditaan Edwardin ajatuksia ja tuntemuksia ja analysoidaan tämän ilmeitä... argh. Onneksi tarina jossain vaiheessa lähti paremmin kulkemaan, vaikka kyllä teiniangstikohtia ja ylenpalttista siirappia tuli edelleen vastaan. Juoni ei mielestäni kaikissa kohdissa oikein toimi, mutta sinänsä kirjasta jäi myönteisempi kuva kuin oletin. 

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kati Hiekkapellon Kolibri oli miellyttävä uusi dekkarituttavuus. Jugoslavian unkarilainen Anna Fekete, tai unkarilaisittain Fekete Anna, aloittaa työt vanhan kotikaupunkinsa poliisilaitoksella. Kaikki ei mene ihan putkeen, sillä Annan työpari osoittautuu varsin ennakkoluuloiseksi ja hankalaksi tapaukseksi. Selvitettäväksi tulee lenkkipolulla tapahtunut nuoren naisen murha, joten Anna pääsee saman tien tosi toimiin. 

Murhatutkimuksen kuvailu ei sinänsä eroa merkitsevästi muista samankaltaisista dekkareista, mutta Kolibri jäi silti mieleen. Annan kokemukset maahanmuutosta, muukalaisuuden ja kunniaväkivallan pohdinta tuovat mielenkiintoisen lisän tarinaan, vaikkakin toki samoja aiheita on käsitelty muissakin dekkareissa. Kerronnassa käytetään myös Annan työtovereiden näkökulmaa, mikä syventää ja monipuolistaa tarinaa, mutta toisaalta ehkä vaikutti hieman hyppivältä. Haluan ehdottomasti lukea lisää Hiekkapellon kirjoja, sillä hänen tyylinsä on mukavan sujuvaa. Seuraavaa odotellessa.