Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat sekoittaa mystiikkaa, salaseuroja, taidehistoriaa ja romanttista viihdettä. Tarinassa on monta sivujuonta ja monta päähenkilöä, joten aluksi meni hetken aikaa hahmottaa, kuka on kuka. Stewen kuitenkin kokoaa lopussa tarinan rönsyt hyvin yhteen.
Stewen on taidehistorioitsija, ja hänen asiantuntemuksensa näkyy selvästi kirjassa. Niin kauan kuin rakastat on mielenkiintoinen sekoitus faktaa ja fiktiota, mistä itse pidin kovasti. Perusjuoni on melkoisen viihteellinen, mutta Stewen on maustanut sitä selvästi tietokirjamaisella aineksella taidehistoriaa ja filosofiaa. Opin siis paljon uutta esimerkiksi esoteerisista suuntauksista, mitä nyt oli pakko jossain vaiheessa käydä varmistamassa, mitä esoteerinen tarkalleen ottaen tarkoittaakaan... "Tietokirjaosuudet" olivat mielestäni kirjan parasta antia, vaikka välillä liiallinen sivistyssanojen viljely ärsyttikin, ja se fiktiopuoli taas ajoittain hieman ontuvaa ja epäuskottavaa. Kokonaisuudessaan kirja jäi plussan puolelle.
tiistai 29. marraskuuta 2011
maanantai 21. marraskuuta 2011
Kathryn Stockett: Piiat
Olen tainnut aiemminkin mainita, että minulla on välillä aika lailla ennakkoluuloja sellaisia kirjoja kohtaan, joita on kehuttu paljon. Piiat on yksi tällaisista kirjoista, mutta tällä kertaa ennakkoluulot eivät pitäneet paikkaansa. Pidin kirjasta todella paljon, ja voin suositella sitä varauksettomasti.
1960-luvulle ajoittuva tarina kertoo yhdysvaltalaisesta Jacksonin kaupungista, joka sijaitsee Mississippin osavaltiossa. Keskiössä ovat mustat kotiapulaiset ja valkoiset perheet, joissa he työskentelevät. Reilu parikymppinen Skeeter haaveilee toimittajan ammatista, eikä unelmiensa aviomiehestä niin kuin oletusten mukaan pitäisi. Hän päättää kirjoittaa kirjan siitä, millaista mustien kotiapulaisten työskentely valkoisissa perheissä oikein on heidän omien kertomustensa pohjalta. Kirjan kirjoittaminen ei ole pikku juttu, sillä rotuerottelu on voimissaan, eivätkä mustat voi turvallisesti kritisoida työnantajiaan.
Vaikka kirja onkin tekijän omien sanojen mukaan suurimmaksi osaksi fiktiota, saa siitä kuitenkin varmasti edes jonkinlaisen kuvan siitä, millaista elämä on 60-luvulla ollut syvällä etelässä. Rasismin lisäksi myös sukupuoliroolien rajoittuneisuus ahdistaa ajoittain, mutta kokonaisuudessaan kirjasta jää ehdottomasti myönteinen kuva.
1960-luvulle ajoittuva tarina kertoo yhdysvaltalaisesta Jacksonin kaupungista, joka sijaitsee Mississippin osavaltiossa. Keskiössä ovat mustat kotiapulaiset ja valkoiset perheet, joissa he työskentelevät. Reilu parikymppinen Skeeter haaveilee toimittajan ammatista, eikä unelmiensa aviomiehestä niin kuin oletusten mukaan pitäisi. Hän päättää kirjoittaa kirjan siitä, millaista mustien kotiapulaisten työskentely valkoisissa perheissä oikein on heidän omien kertomustensa pohjalta. Kirjan kirjoittaminen ei ole pikku juttu, sillä rotuerottelu on voimissaan, eivätkä mustat voi turvallisesti kritisoida työnantajiaan.
Vaikka kirja onkin tekijän omien sanojen mukaan suurimmaksi osaksi fiktiota, saa siitä kuitenkin varmasti edes jonkinlaisen kuvan siitä, millaista elämä on 60-luvulla ollut syvällä etelässä. Rasismin lisäksi myös sukupuoliroolien rajoittuneisuus ahdistaa ajoittain, mutta kokonaisuudessaan kirjasta jää ehdottomasti myönteinen kuva.
Camilla Läckberg: Jääprinsessa
Camilla Läckberg on jälleen uusi tuttavuus dekkarikirjailijoiden joukossa, vaihteeksi ruotsalainen sellainen. Jääprinsessa oli keskimääräistä parempi dekkari, mutta en voinut lukiessani ajoittain välttyä tunteelta, että tässä taas yksi (dekkari)kirjallisuuden kliseinen ilmaisu tai juonenkäänne. Ehkä olen vain lukenut viime aikoina niin paljon dekkareita, etten enää ylläty kovin helposti... Jääprinsessa on Läckbergin ensimmäinen dekkari, ja enköhän tule tutustumaan myös hänen muihin kirjoihinsa.
Läckbergin dekkareiden päähenkilö on Erika Falck, joka Jääprinsessassa palaa kotikaupunkiinsa järjestelemään asioita vanhempiensa kuoleman jälkeen. Hänen lapsuudenystävänsä löytyy kuolleena, ja itsemurhana pidetty tapaus osoittautuukin murhaksi. Rikoksen ratkomisen lisäksi kirjassa käsitellään runsaasti henkilöiden välisiä suhteita ja romantiikkaakin on ilmassa.
Läckbergin dekkareiden päähenkilö on Erika Falck, joka Jääprinsessassa palaa kotikaupunkiinsa järjestelemään asioita vanhempiensa kuoleman jälkeen. Hänen lapsuudenystävänsä löytyy kuolleena, ja itsemurhana pidetty tapaus osoittautuukin murhaksi. Rikoksen ratkomisen lisäksi kirjassa käsitellään runsaasti henkilöiden välisiä suhteita ja romantiikkaakin on ilmassa.
perjantai 18. marraskuuta 2011
Eva Wahlström: Homma hanskassa
Kirpparilöytö Homma hanskassa eli nyrkkeilijä Eva Wahlströmin omaelämäkerta vuodelta 2007 yllätti positiivisesti. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen, ja Wahlström kertoo suht avoimesti myös henkilökohtaisesta elämästään ja julkisuuden haittapuolista. Oli mielenkiintoista lukea kisoihin valmistautumisesta, päivätyön sovittamisesta nyrkkeilijän elämään ja lopulta ammattilaisena toimimisesta, sillä nyrkkeilyn maailma oli itselleni aikaisemmin täysin vieras. Alun lapsuusmuistot olivat myös toki ihan kiinnostavia, mutta vauhtiin kirja pääsi mielestäni siinä vaiheessa, kun nyrkkeily tuli mukaan kuvioihin.
Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus
Eri dekkarisarjoihin tutustumiseni jatkuu, ja tällä kertaa vuorossa oli Rei Shimura -sarjan ensimmäinen kirja. Kansiteksteissä mainostettiin monikulttuurisen dekkarin syntyä, ja heti aluksi meinasi mennä kansallisuudet sekaisin, kun kirjailijan kerrottiin olevan intialais-saksalais-amerikkalainen ja päähenkilön puolestaan japanilais-amerikkalainen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Japaniin, ja japanilaisella kulttuurilla on muutenkin suuri osa kirjassa. Kulttuurierot toivatkin kiinnostavan sävyn kirjaan, joka muuten oli mielestäni lähinnä ihan ok dekkari. Aion kyllä tutustua myös sarjan muihin osiin.
torstai 10. marraskuuta 2011
Jenny Downham: Ennen kuin kuolen
Ennen kuin kuolen oli pakko lukea saman tien loppuun. Tai olisin lukenut saman tien, elleivät työpäivä ja tanssitunti olisi tunkeneet väliin. Downham on onnistunut luomaan otteessaan pitävän ja mieleenjäävän tunnelman sekä erittäin koskettavan tarinan. Mikään varsinainen hyvän mielen tarina ei ole kyseessä, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen
Tessa on 16-vuotias tyttö, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa. Kun ennusteet alkavat kääntyä aina vain huonommiksi, hän laatii listan asioista, jotka haluaa tehdä ja kokea vielä ennen kuolemaansa. Lista muuttuu sitä mukaa kun viimeiset päivät lähestyvät, ja lopulta sille pääsevät aivan pienet ja arkiset asiatkin. Tessa ei ole sairaudestaan huolimatta mikään pyhimys, vaan välillä hyvinkin ärsyttävä teinimäisyydessään. Silti häneen kiintyy niin, etten ainakaan minä pystynyt lukemaan loppua kuivin silmin.
Tessa on 16-vuotias tyttö, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa. Kun ennusteet alkavat kääntyä aina vain huonommiksi, hän laatii listan asioista, jotka haluaa tehdä ja kokea vielä ennen kuolemaansa. Lista muuttuu sitä mukaa kun viimeiset päivät lähestyvät, ja lopulta sille pääsevät aivan pienet ja arkiset asiatkin. Tessa ei ole sairaudestaan huolimatta mikään pyhimys, vaan välillä hyvinkin ärsyttävä teinimäisyydessään. Silti häneen kiintyy niin, etten ainakaan minä pystynyt lukemaan loppua kuivin silmin.
Louisa M. Alcott: Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat
Lukaisin heti perään Pikku naisia -sarjan kolmannen ja neljännen eli viimeisen osan. Pikku miehiä jatkaa Marchin perheen tarinaa ja keskittyy Jo Marchin yhdessä miehensä kanssa pitämään kouluun ja sen rasavilleihin asukkeihin. Kirjan nimen mukaisesti suurin osa oppilaista on poikia. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat noin viisi suotta Pikku naisia II:n jälkeen. Plumfieldin pojat puolestaan hyppää ajassa vielä kymmenen vuotta eteenpäin ja jatkaa Pikku miehien tarinaa. Nämäkin kirjat jatkavat vanhanaikaisen viihdyttävää linjaa.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Louisa M. Alcott: Pikku naisia ja Pikku naisia II
Televisiosta tuli jokin aika sitten Pikku naisia -elokuva, ja se innosti lukemaan jälleen kerran myös kirjat, joihin elokuva perustuu. Olen aikuisiällä lukenut uudestaan myös muita tyttökirjasuosikkejani, kuten L. M. Montgomeryn Runotyttö- ja Vihervaaran Anna -sarjat, ja edelleen nämä jaksavat viehättää.
Pikku naisia aloittaa Marchin perheen tarinan, ja Pikku naisia II (julkaistu aiemmin suomeksi nimellä Viimevuotiset ystävämme) jatkaa sitä useamman vuoden ajan. Perhe laajenee sitä mukaa kun "pikku naiset" eli Marchin neljä tytärtä löytävät puolisonsa ja saavat omia lapsiaan. Kirjat on kirjoitettu 1800-luvulla, joten luonnollisesti ne ovat tyyliltään hyvin erilaisia kuin nykyromaanit. Vanhanaikaisuus on kuitenkin osa viehätystä, eivätkä elämänohjeet ja opetukset välttämättä mitenkään turhia ole nykyäänkään. Lukemista odottavat vielä sarjan kaksi seuraavaa osaa, Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat.
Loppuun on pakko laittaa itseäni huvittanut lainaus Pikku naisia II -kirjasta. Lainaus kuvastaa mielestäni yhtä niistä suuremmista eroista, jotka Alcottin ajan ja meidän aikamme välillä on. Pohjustuksena mainittakoon, että Alcott ei itse koskaan mennyt naimisiin: "25-vuotiaina tytöt alkavat puhua vanhanpiian elämästä mutta päättävät salaa, etteivät todellakaan jää naimattomiksi. 30-vuotiaina he eivät enää puhu yksinäisyydestä vaan hyväksyvät vaiti sen osakseen ja - jos he ovat järkeviä - lohduttautuvat ajattelemalla, että edessäpäin on vielä parikymmentä toimeliasta ja onnellista vuotta, joiden aikana he voivat opetella vanhenemaan kauniisti." Itse olen jo 31-vuotias ja vanhapiika, joten ilmeisesti jäljellä on enää yhdeksisentoista toimeliasta ja onnellista vuotta. Kääk! Missähän sitä kauniisti vanhenemista voi opetella?
Pikku naisia aloittaa Marchin perheen tarinan, ja Pikku naisia II (julkaistu aiemmin suomeksi nimellä Viimevuotiset ystävämme) jatkaa sitä useamman vuoden ajan. Perhe laajenee sitä mukaa kun "pikku naiset" eli Marchin neljä tytärtä löytävät puolisonsa ja saavat omia lapsiaan. Kirjat on kirjoitettu 1800-luvulla, joten luonnollisesti ne ovat tyyliltään hyvin erilaisia kuin nykyromaanit. Vanhanaikaisuus on kuitenkin osa viehätystä, eivätkä elämänohjeet ja opetukset välttämättä mitenkään turhia ole nykyäänkään. Lukemista odottavat vielä sarjan kaksi seuraavaa osaa, Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat.
Loppuun on pakko laittaa itseäni huvittanut lainaus Pikku naisia II -kirjasta. Lainaus kuvastaa mielestäni yhtä niistä suuremmista eroista, jotka Alcottin ajan ja meidän aikamme välillä on. Pohjustuksena mainittakoon, että Alcott ei itse koskaan mennyt naimisiin: "25-vuotiaina tytöt alkavat puhua vanhanpiian elämästä mutta päättävät salaa, etteivät todellakaan jää naimattomiksi. 30-vuotiaina he eivät enää puhu yksinäisyydestä vaan hyväksyvät vaiti sen osakseen ja - jos he ovat järkeviä - lohduttautuvat ajattelemalla, että edessäpäin on vielä parikymmentä toimeliasta ja onnellista vuotta, joiden aikana he voivat opetella vanhenemaan kauniisti." Itse olen jo 31-vuotias ja vanhapiika, joten ilmeisesti jäljellä on enää yhdeksisentoista toimeliasta ja onnellista vuotta. Kääk! Missähän sitä kauniisti vanhenemista voi opetella?
Pirjo Hassinen: Suistola
Tällä hetkellä minulla on melkoisen pitkä lista kirjoja, jotka haluaisin lukea. Olen koonnut listan lähinnä keskustelufoorumien ja lehtien suosituksista ja löytänyt sitä kautta paljon hyviä kirjoja, joihin en välttämättä olisi muuten tullut tarttuneeksi. Suistola on yksi näitä suositeltuja kirjoja, ja mikä ettei tätä voisi suositella eteenpäin.
Suistolan kertoja on keski-ikäinen Martti, joka peilaa nykyhetken tapahtumiin oman elämänsä tärkeimpiä hetkiä 50- ja 70-luvuilla sekä 2000-luvun alussa. Henkilökohtaisiin kokemuksiin nivoutuvat myös yhteiskunnallliset muutokset ja virstanpylväät, mikä tuo hyvää vastapainoa ihmissuhdedraamalle. Kirjaa oli mielestäni kiva lukea, koska kerronta oli sujuvaa ja kieli monipuolista. Mitä nyt loppupuolella lukunautintoa häiritsi se, että eräs päähenkilöistä alkoi kovasti ärsyttää... :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)