Eeva Tenhunen: Mustat kalat, Keisari seisoo palatsissaan ja Kuolema savolaiseen tapaan

Eeva Tenhusen dekkarit ovat olleet lukulistallani jo jonkin aikaa, eikä suotta. Tykästyin Tenhusen sujuvaan ja omintakeiseen tyyliin ja luin saman tien kolme hänen kirjoistaan. Mustat kalat on Tenhusen vuonna 1964 ilmestynyt esikoisteos, jonka päähenkilönä ja minä-kertojana on Olavinlinnassa kesäoppaana työskentelevä Liisa. Linnassa työskentelee myös muun muassa Liisan kämppis, hänen muita opiskelukavereitaan sekä entinen poikaystävänsä. Ihmissuhdesotkuilta ei siis voida välttyä. Eräänä päivänä eräs oppaista löydetään kuolleena, eikä hän jää ainoaksi uhriksi.

Kirja alkaa Olaus Magnuksen kuvauksella Olavinlinnasta, sitä ympäröivästä mustasta virrasta ja onnettomuuksia ennustavasta soittajasta. Linna onkin sopivan arvoituksellinen ja synkkä tapahtumapaikka rikoksille. Pidin myös Liisasta päähenkilönä. Hän pyörtyilee, huolestuu ja kehittelee päässään mielikuvituksellisia tapahtumaketjuja, mutta on myös hauska, terävä ja rohkea. Vastavoimana hänelle rikoksia selvittelee vakaa ja luotettava komisario Martti Halla.
 
 Liisa ja Martti esiintyvät myös muutamassa muussa Tenhusen dekkarissa, kuten kirjassa Keisari seisoo palatsissaan, jossa mukana on - ainakin kirjeiden välityksellä - myös eräs kolmas Mustien kalojen henkilöistä. Liisa on tällä kertaa vierailulla Brennerin sukutilalla kerätäkseen aineistoa tutkielmaansa Keisarista eli Erik Brenneristä. Tämä arvostettu kirjailija on kuollut jo parikymmentä vuotta sitten, mutta hän elää edelleen vahvasti perheenjäsenten puheissa. Sukutilalla on sattunut jokin aika sitten tapaturmainen kuolema, joka kiinnostaa Liisaa. Kun myös perhetuttava menehtyy, alkavat aiemmatkin tapahtumat vaikuttaa tahallisilta. Brennerin suvun kunnia on tärkeää kaikille, joten rikoksen selvittäminen ei ole helppoa.

Kuolema savolaiseen tapaan sijoittuu Viinamäki-nimiseen yläsavolaiseen kylään, josta Liisa ja Martti ostavat rapistuneen tilan kodikseen. Kodin kellarista löytyykin yllättäen nuoren naisen ruumis. Rikos näyttää jo ratkenneen nopeasti, mutta Liisalla ja Martilla on omat epäilyksensä. Viinamäen kylä on jälleen mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Kylän alkuperäiset asukkaat ovat melkein kaikki nimeltään Tikkasia ja sukua toisilleen. Myös tässä kirjassa eräs keskeisistä henkilöistä, Viinamäen Vanha Santeri, on itse asiassa menehtynyt melkein neljäkymmentä vuotta sitten, mutta hänen vaikutuksensa näkyy edelleen kyläläisten elämässä.

Kylässä asuu myös muita kaupungista muuttaneita, joita Tenhunen kuvaa pilke silmäkulmassa. Tohtorinnan mielestä esimerkiksi on kamalaa, että maaseudun asukkaat eivät osaa arvostaa lihasvoimin tehtyä työtä ja terveellistä väsymyksentunnetta, vaan haikailevat koneiden ja edistyksen perään. Hänen mukaansa veden hakeminen kaivosta pakkasaamuna on vain niin ihanaa. "Alkuperäisasukkaita" ei säästellä myöskään, sillä Tenhunen kuvailee myös savolaisten ominaispiirteitä ehkä vähän turhankin runsaasti.

Kuolema savolaiseen tapaan ei kirjana vetänyt vertoja kahdelle muulle, vaikka siinäkin lopussa päästiin kunnolla vauhtiin. Alussa meinasin mennä sekaisin henkilöistä, ja kirjan keskivaiheilla kerronta ei ihan pysynyt kasassa. Liisan käytös hämmästytti myös. Loppu pelasti kuitenkin paljon, ja kirjasta jäi ihan hyvä vaikutelma.

Aion lukea muutkin Tenhusen kirjat ja suosittelen myös muille dekkarien ystäville.

Tuija Lehtinen: Nappikaupan naiset ja Morsiuskamari

Morsiuskamari on Tuija Lehtisen tuorein aikuisten romaani, joka sijoittuu samaan ympäristöön kuin vuonna 2009 ilmestynyt Nappikaupan naiset. Itselläni Nappikaupan naisten lukemisesta oli jo muutama vuosi, joten luin sen sitten samantien Morsiuskamarin perään. Olisi ehkä ollut parempi lukea nämä toisinpäin, vaikka sinänsä Morsiuskamari on ihan itsenäinen kirjansa. Minua vain paikoitellen häiritsi aikaisemman teoksen tapahtumiin ja henkilöihin viittaaminen, kun en muistanut, miten kaikki oikein menikään. Juonen ymmärtämistä nämä viittaukset eivät kyllä häirinneet. 

Aloitan Nappikaupan naisista. Kirjan päähenkilö Saskia Soikkeli on kylmäkkö-kondiittori, joka saa tarinan alussa tarpeekseen miesystävänsä ravintolassa työskentelystä ja koko miehestä ylipäätään. Uuden työpaikan Saskia löytää vanhanaikaisesta nappikaupasta, jonka omistavat kaksi sisarusta. Toinen sisar on loukkaantunut onnettomuudessa, joten hänelle kaivataan sijaista. Nappikauppa sijaitsee pienellä kävelykadulla, jonka varrella on muitakin omalaatuisia kauppoja ja kauppiaita. Saskialle kävelykadun ihmiset tulevat nopeasti tutuiksi, ja hän alkaa myös kehitellä uusia aktiviteetteja piristämään nappikaupan arkea. Luonnollisesti mukana on myös miesseuran etsintää ja romanttisia hetkiä. 

Nappikaupan naiset oli sekä ensimmäisellä että toisella lukukerralla mielestäni hyvä. Viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa, mukavasti huumoria ja miellyttävän vähän siirappia. Odotin siis myös Morsiuskamarilta samaa, mutta kirja ei harmillisesti yltänyt samalle tasolle. Morsiuskamari ajoittuu noin neljän vuoden päähän Nappikaupan naisista ja mukana on osittain samoja henkilöitä. Päähenkilö on tällä kertaa Neela Naakka -niminen kampaaja (Lehtinen on ilmeisen tykästynyt alliteraatioon eli alkusointuun), joka työskentelee ja asuu kävelykadun varrella. Morsiuskamari-nimi tulee siitä, että jokainen Neelan asunnossa 2000-luvulla asunut nainen on löytänyt miehen lähiympäristöstä. Neelallakin riittää miesseuraa, jopa sama luikuri-Lurre kuin Saskialla toisessa kirjassa. Päänvaivaa aiheuttaa lisäksi kadulla tapahtunut yliajo, jota Neela pyrkii selvittämään. Mukana on siis myös dekkarin aineksia. 

Tarinan alussa ärsytti kiire. Vaikutti siltä, että kirjailija halusi välttämättä esitellä heti ensimmäisessä luvussa kaikki kirjan henkilöt, ympäristön sekä päähenkilön taustan, nykytilanteen ja tulevaisuuden suunnitelmat (sekä niiden pieleen menon). Minun makuuni ehdottomasti liikaa. Lisäksi siis myös mietin koko ajan, että tämä henkilö oli kyllä jo Nappikaupan naisissakin, eikö ollut ja mitäs tämän kampaamon tilalla siinä kirjassa olikaan. Tämä nyt ei kuitenkaan mitenkään ratkaisevasti vaikuttanut kokonaiskuvaan kirjasta. Lehtisellä nyt vain on tietty tyyli ja tietyt muotit päähenkilöille, jotka eivät aina ihan miellytä meikäläistä. Morsiuskamari on ihan ok hömppää, mutta ei sen kummempaa.

Loppuvuosi 2013

Blogilaiskuuden vuoksi tiivistän nyt kiinnostavimmat vuoden 2013 lopun kirjat yhteen tekstiin. 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Jostain kumman syystä en ole aikaisemmin lukenut Tuomas Kyröltä mitään. Pidän kuitenkin hänen tyylistään esimerkiksi Hyvissä ja huonoissa uutisissa, joten oli aika tarttua kirjaan. Mielensäpahoittajan vaimo on joutunut vuodeosastolle, eikä uusi kotiavustajakaan ole ollenkaan vanhan veroinen. Mies joutuu siis alkamaan opetella ruoanlaittoa, jossa on omat kommelluksensa. Pidin kirjan tyylistä ja kerronnasta. Harmittavan lyhyt teos kyseessä, mutta onneksi on monta muuta Kyröä vielä luettavana. 

Lissa Evans: Their finest hour and a half

Olen lukenut Evansilta aikoinaan useaankin kertaan Spencer's list -nimisen kirjan, joka on mainio. Ther finest hour and a half ei ollut ihan samaa tasoa, mutta ansaitsee kuitenkin maininnan mielenkiintoisten yksityiskohtien ja ajankuvan vuoksi. Kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisesta Lontoosta, jossa pommitusten, hälytysten ja raunioiden keskellä tehdään propagandafilmejä monenlaisiin tarkoituksiin. Päähenkilöt - näyttelijä, käsikirjoittaja, ompelija, sota-asiantuntija - kohtaavat mielialaa nostattavaa sankarielokuvaa tehtäessä. Tarina lähtökohta on lupaava, mutta jotenkin se ei vain vienyt mukanaan. Kirjaa olisi mielestäni voinut tiivistää selvästi, sillä meinasin melkein jättää sen kesken. 

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Luin Vilkkumaan esikoisteoksen suurella mielenkiinnolla, mutta pienellä varauksella. Tässäkin kirjassa tarinaa kerrotaan usean eri henkilön näkökulmasta: Silja hakee piristystä perhe-elämään kirjoituskurssilta ja kehittää itselleen alter egon, Gwendolynin, jonka menestystarinaa seurataan myös kirjassa. Kurssin opettajasta Villestä tulee Siljalle tärkeä henkilö. Samalla kurssilla on myös Linda, nuori stand up -koomikko, josta tulee hetkessä julkkis provosoivien lehtikirjoitustensa vuoksi. Vilkkumaa erottaa henkilöt toisistaan erilaisilla kerrontatyyleillä, mikä on ihan mukava ratkaisu, vaikka ehkä välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Tarina kulkee mielestäni sujuvasti ja kirjaa on mukava lukea. Pidin kirjaa viihdyttävänä, mutta en usko, että se jää kovin pitkäksi aikaa mieleen. 

Reijo Mäki: Intiaani
Reijo Mäen uusimmassa seikkaillaan niin Suomessa kuin rapakon takanakin. Kirjan alussa saaristolautalla tapahtuu murhia, ja Jussi Vares osuu naisystävänsä Petran kanssa ensimmäisenä paikalle. Petran entinen miniä on kadonnut alukselta, mikä johtaa laajaan spekulointiin hänen osuudestaan murhiin. Vares saakin tehtäväkseen puhdistaa miniän maineen. Vuorotellen tämän tarinan haaran kanssa kulkee toinen kertomus, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin Montanaan intiaanireservaatin laitamille. Suomalainen nainen matkaa kohti länsirannikkoa, mutta joutuu hämäräperäisten konnien uhriksi. Mäki saa kyllä hyvin kerättyä langanpäät yhteen, mutta alussa kirja tuntuu vähän turhan hajanaiselta ja hieman turhan hitaasti kulkevalta. Loppujen lopuksi pidin kuitenkin tästäkin kirjasta. Hieman tosin häiritsi englanninkielisten heittojen ja sanojen viljely dialogissa. 

Vuosi 2013 oli minulle laiska lukuvuosi. Luin kyllä yli 60 kirjaa, joten en nyt voi varsinaisesti sanoa lukeneen vähän, mutta on se selvästi vähemmän kuin aiemmin. Mukana oli  paljon vanhoja, hyväksihavaittuja tuttuja, mutta myös monia uusia tuttavuuksia, joista parhaiten mieleen jäi Tulen ja jään laulu -sarja, jonka viidennen ja viimeisimmän osan sain luettua eilen. En siis ihan jouluun mennessä saanut viisikkoa luetuksi, mutta melkein. Nyt täytyy sitten odottaa määrittelemätön aika seuraavaa osaa. Tämä viides ilmestyi vuonna 2011, mutta senkin kirjoittaminen kesti muistaakseni kuusi vuotta, joten saattaa olla, että hetken aikaa joutuu odottamaan. 

Muita vuoden kohokohtia olivat ainakin Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, Emma Donoghuen Huone sekä Kati Hiekkapellon Kolibri. 

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjat ovat kestosuosikkejani ja sarjan edellinen osa ilmestyi jo kolme vuotta sitten, joten olin innoissani uudesta Rautakolmio-kirjasta. Valitettavasti kirja ei ihan täyttänyt odotuksiani, eikä noussut sarjan parhaiden joukkoon, mutta ihan mukava dekkari on kuitenkin kyseessä. Kirjan alussa mereltä löytyy kaksi ruumista, joista toinen osoittautuu kiivaaksi ruotsin kielen aseman puolestapuhujaksi. Lehtolainen on siis ottanut käsittelyyn myös aina niin ajankohtaisen pakkoruotsikeskustelun. Sinänsä tämä näkökulma oli ehkä hieman päälleliimatun oloinen, mutta ei häirinnyt kuitenkaan suuresti.

Yksityiselämän puolella Marialla on myös miettimistä, kun oma perhe on purjehtimassa ja selvitettävään tapaukseen liittyy mielenkiintoinen mies menneisyydestä. Pidin kirjassa näistä yksityiselämän pilkahduksista eniten.
 

Eve Hietamies: Yösyöttö

Vihdoin ja viimein tartuin Eve Hietamiehen Yösyöttöön, jota sisareni on innokkaasti suositellut jo pitkään. Luulen, että sain tästä eri asioita irti nyt, kun minulla on edes jonkinlainen kosketus vauvamaailmaan.
 
Yösyöttö kertoo tuoreesta isästä, Antista, josta tulee yhtäkkiä yksinhuoltaja. Alku onkin melkoista sopeutumista, kun Antti ja Paavo-vauva totuttelevat elämään yhdessä. Antti miettii, mistä saisi ne "kivikautiset äitigeenit", jotka naisilla (muka) on ja joiden perusteella tietää, mitä lapselle pitää syöttää ja milloin hankkia antibiootit. Onneksi on naapurit ja sympaattinen neuvolantäti. Lisäksi tutustutaan puistossa aikaansa viettäviin äiteihin, joista Antin hämmästykseksi paljastuu runsaasti muitakin puolia kuin  lapsiaan paimentava äiti.

Hietamies kertoo Antin ja Paavon arjesta maanläheisesti ja humoristisesti. Kirja oli mielestäni hauska, mutta samalla myös surullinen, ja pidin siitä kovasti. Aion ehdottomasti lukea myös jatko-osan Tarhapäivän.



 

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalosen Poikakirja kertoo 60-luvulla elävästä koulupoika Ollista, joka asuu kovin tutun kuuloisessa paikassa. Kun puhutaan Myllymäestä, Rapamäestä ja harjuista, tulee väkisinkin Hämeenlinna mieleen. Ollilla on kova halu oppia asioita. Koulussa ja Pikkujättiläistä lukemalla oppii paljon, mutta tärkeitä asioita oppii myös elämällä ja seuraamalla muita, kuten perhettä, johon kuuluu isä, äiti ja neljä siskoa. 

Keskeinen henkilö kirjassa on myös Ollin omalaatuinen opettaja, jolle tärkeintä ovat Suomi, isänmaallisuus, sisu ja rehellisyys. Opettaja käyttää opetuksessaan Poikakirjaa, kasvatusopasta, joka neuvoo, miten sotilaallisella kurilla saadaan kasvatettua nuhteettomia ja miehekkäitä kunnon kansalaisia. 

Olen lukenut kaksi Olli Jalosen kirjaa ja molemmat kokonaan saman päivän aikana. Jalosen kerrontatyylissä on siis selvästi jotain toimivaa. Poikakirjassa on mielenkiintoinen, menneen ajan tunnelma. Pidin, mutta en ihan niin paljon kuin Jaloselta aiemmin lukemastani 14 solmua Greenwichiin -kirjasta. 

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

Kristiina Lähteen esikoisromaanin henkilöt ovat kaikki jollain tavalla yksinäisiä. On Rosa, joka aamulla  herätessään huomaa, että hänen vieressään makaa tuntematon mies, joka on selvästi käynyt taloksi Rosan asuntoon. Rosa alkaa epäillä jo itseäänkin, kun kukaan ei tunnu ottavan tosissaan hänen ongelmaansa, eihän mies tee mitään kummallista. On Laura, jonka mies puolestaan on pikkuhiljaa kadonnut. On harvasanainen Onni, joka elää elämäänsä tuttujen rutiinien mukaan omassa kuplassaan.

Joku on nukkunut vuoteessani on mielestäni kiehtova kirjan nimi, ja alkuasetelma - nainen huomaa tuntemattoman miehen käyneen taloksi hänen luokseen - on myös mielenkiintoinen. Kristiina Lähde kirjoittaa kauniisti, ja kirjan tunnelma on vinkeällä tavalla unenomainen. En kuitenkaan pitänyt kirjasta niin paljon kuin oletin. Sinänsä minua ei haittaa, että asioita jää auki, mutta nyt kirjan lopun jälkeen oli vähän tyytymätön olo. Tässäkö tämä nyt oli. Ehkä toisella lukukerralla kirjasta voisi saada enemmän irti, mutta nyt en ihan vakuuttunut. Joku on nukkunut vuoteessani on saanut myös paljon ylistäviä arvioita, joten kannattaa lukea ja arvioida itse. 

Maritta Lintunen: Sydänraja

Sydänraja kertoo nuoresta Ronjasta, joka yllättäen pääsee tutustumaan sodassa kadonneen isoenonsa elämään. Isoenosta tulee isänmaallisen Ronjan sankari ja esikuva. Armeijasta löytyy samanhenkisiä ystäviä, ja pian Ronja onkin mukana ääri-isänmaallisessa liikkeessä, Sydänrajassa. Sydänrajassa ei kuitenkaan niinkään ole kyse maahanmuuttokriittisyydestä tai äärioikeistolaisuudesta, vaan toisen maailmansodan vääryyksien korjaamisesta.

Sydänraja on jälleen yksi niistä kirjoista, joiden juoni kulkee eri aikatasoilla ja eri kertojien voimin. Kerrontatapa tuo kyllä monipuolisuutta tekstiin, mutta tällä kertaa kertojia on ehkä vähän turhan monta. Ronja pestautuu mukaan uskonnollisen Palava suitsuke ja mirha -lahkon Karjalan-matkalle päästäkseen edullisesti Oton (siis isoenon) kotiseudulle ja kuolinpaikalle. Matkaa on kuvattu myös uskonlahkolaisten näkökulmasta, ja nämä osiot eivät mielestäni oikein sovi kirjan kokonaisuuteen. Hauskoja osioita ne kyllä ovat, sillä Lintunen on vetänyt matkakertomuksen oikein kunnolla yli. Ja toki hurmoksellisuuden korostaminen toimii mielenkiintoisena vertailukohtana Ronjan kiihkoisänmaallisuudelle.


Sydänraja lupaili enemmän kuin antoi. Tarinasta olisi mielestäni voinut ottaa vielä enemmän irti. Minusta kirja jäi hieman heppoiseksi tällaisenaan, vaikka aineksia kyllä oli. Ehkä kerrontaa ei olisi kannattanut hajottaa niin paljon.

Harri Nykänen: Raid-sarjaa

Tutustuin Harri Nykäsen Raid-hahmoon ensimmäisen kerran reilu kymmenen vuotta sitten loistavan tv-sarjan kautta. Myös Raid-kirjasarja on lukemisen arvoinen. Tällä kertaa luin sarjan neljännen, viidennen ja kuudennen osan eli kirjat Raid ja mustempi lammas, Raid ja pelkääjät sekä Raid ja legioonalainen.

Raid ja mustempi lammas -kirjassa Nygren-niminen konna pestaa Raidin itselleen kuskiksi ja henkivartijaksi viimeiselle matkalleen halki Suomen. Nygren on kuolemansairas ja haluaa ennen loppuaan maksaa erinäisiä velkoja. Raidin ja Nygrenin yhteisestä matkasta ovat kiinnostuneita myös poliisit, sillä kukaan ei tunnu tietävän, mikä matkan tarkoitus on. Teoksessa Raid ja pelkääjät Raid puolestaan hankkiutuu vankilaan kärsimään sakon muuntorangaistusta. Kun hän ensi töikseen hommaa itsensä pelkääjien puolelle, on kaikille selvää, että Raid on vankilassa keikalla. Pelkääjien puolella majailee muutama muukin, ja varsinainen jännitys piilee siinä, että lukija ei tiedä, kuka Raidin on palkannut ja mitä tekemään. Molemmissa kirjoissa onkin sopivan yllättävä loppu, ja muutenkin juoni on virkistävän erilainen. Kirjat ovat myös hyvin sujuvasti kirjoitettuja.

Raid ja legioonalainen ei sitten miellyttänytkään ihan niin paljon kuin kaksi edellistä. Legioonalaisessa tapahtuu alussa murha, jota lähdetään selvittelemään. Alkuasetelma on siis heti perinteisempi. Sinänsä kerronta on edelleen sujuvaa, mutta henkilöitä on melko paljon, enkä jotenkin meinannut pysyä kärryillä siitä, kuka on kuka. Ihan jees dekkari, mutta sarjassa on parempiakin kirjoja.

Ari Väntänen: Michael Monroe

Totesin jälleen, että elämäkertoja tulee luettua ihan liian vähän. Ilmeisesti olen utelias luonne, koska musta on mukavaa lukea muiden ihmisten elämästä. Michael Monroen elämäkerta sisältää todella paljon tietoa Monroen elämästä ja urasta. Kirja lähtee liikkeelle alusta eli Matti Fagerholmin syntymästä. Sen jälkeen läpi käydään lapsuus, kouluaika, Tukholman kuviot, Lontoon sekoilut, New Yorkin aika, paluu Suomen korpeen ja lopulta päätyminen Turkuun (jossa bloggaajatätikin on joskus Monroen bongannut). Kirjassa kerrotaan myös Monroen yksityiselämästä ja päihteiden käytöstä ainakin minun mielestäni melko avoimesti. Ei kaunisteltu, mutta ei varsinaisesti kauhisteltukaan.

Huomasin lukiessani, että tunnen Monroen elämää ja tuotantoa oikeastaan aika vähän. Toki tiedän Hanoi Rocksilta isoimmat hitit, ja viime kesän festarikeikan perusteella Monroen soolotuotannossa on myös hyviä biisejä.Kirjassa käydään melko yksityiskohtaisesti läpi Hanoi Rocksin ja varsinkin Michael Monroen tuotanto. Näistä kohdista olisi varmasti saanut enemmän irti, jos biisit olisivat tuttuja. Kirjan lukemisen jälkeen olikin pakko kuulla lisää Monroen musiikkia, ja koska olen vanhanaikainen ihminen, lainasin tietysti CD:itä kirjastosta. :) 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Harjukaupungin salakäytävät kertoo kustantajana työskentelevästä Ollista, joka asuu perheensä kanssa Jyväskylässä ja elää tavallista elämää, mitä nyt sateenvarjot katoilevat koko ajan. Facebook yhdistää Ollin yllättäen nuoruuden kavereihin ja varsinkin vanhaan rakastettuun, Kerttu Karaan, joka palaa Ollin elämään. Kerttu on kirjoittanut menestysteoksen nimeltä Elokuvallinen elämänopas, jossa opetetaan elokuvallista elämäntapaa. Hän haluaa jatkaa kirjallista uraansa kirjoittamalla Ollin työnantajan kustantamana elokuvallisen elämäntavan mukaisen matkaoppaan Jyväskylästä ja etenkin kaupungissa risteilevistä lukuisista salakäytävistä. Salakäytävät ovat nuoruudesta tuttuja myös Ollille, ja nykyhetken lomassa käväistäänkin myös menneisyydessä tutustumassa Tourulan Viisikon seikkailuihin salakäytävissä, joissa aika, paikka ja ihminen muotoutuvat uudelleen. 

Elokuvallisuus ja Elokuvallinen elämänopas ovat keskeisessä asemassa tarinassa, ja kirjassa viliseekin sellaisia termejä kuin m-hiukkaset ja hidas jatkumohakuisuus. Minuun elokuvallisen elämäntavan idea ja kuvaukset eivät oikein iskeneet, ja varmasti osittain sen vuoksi kirja oli pienoinen pettymys. Odotukseni olivat nimittäin korkealla Harjukaupungin salakäytävien suhteen, sillä pidin ensimmäisestä Jääskeläiseltä lukemastani kirjasta hyvin paljon. Mielestäni kirja lähti liikkeelle hieman hitaasti, enkä oikein päässyt sen imuun mukaan ennen kuin puolenvälin tienoilla. Salakäytävät ja niiden omituinen maailma kiehtoivat minua eniten, mutta kokonaisuuteena en vain oikein lämmennyt kirjalle.

Harjukaupungin salakäytävistä on olemassa kaksi erilasta versiota, rouge ja blanc. Kirjoissa on erilainen loppu, ja olikin heti pakko lukea toinen versio lopusta kustantamon nettisivuilta. Tämä toinen loppu oli  mielestäni melkoisen yliampuva, enkä ensilukemalta pitänyt siitä yhtään. Näin jälkikäteen ajateltuna elokuvallinen räväkkyys kuitenkin kieltämättä sopii kirjaan. 

Sami Hilvo: Viinakortti

Sami Hilvon Viinakortti on sekin viime vuoden satoa, mutta ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Viinakortti kertoo nelikymppisestä, hieman eksyneen ja ongelmaisen oloisesta Mikaelista, joka asettuu asumaan isovanhempiensa taloon isoäitinsä kuoleman jälkeen. Isoisä, Urho, on menehtynyt jo kauan sitten, mutta hänen muistonsa elää vahvana. Mikael löytää isoisänsä sota-aikaisen päiväkirjan, josta paljastuu vaiettu menneisyys ja suuri rakkaustarina Urhon ja Toivon välillä. Aika vei miehet erilleen, ja kumpikin perusti perheen, mutta muistot eivät jättäneet Urhoa rauhaan. 

Viinakortin kerronta vaihtelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä, ja paikoitellen mukana on myös Urhon päiväkirjan tekstejä. Pidin etenkin menneisyyteen sijoittuvista osista, Viinakortti on lukemisen arvoinen kirja miesten välisestä rakkaudesta, oman itsen piilottamisesta ja menneiden sukupolvien taakasta. Odotin ehkä kuitenkin vielä enemmän. 

Seppo Jokinen: Hervantalainen

Hervantalainen on osa Seppo Jokisen komisario Koskisesta kertovaa dekkarisarjaa. Sarja sijoittuu Tampereelle, ja kaupungilla on suuri rooli kirjoissa vähän samaan tapaan kuin Turulla Reijo Mäen Vares-kirjoissa. Tampereen kaupunginosista Hervanta on keskeinen, varsinkin tässä kirjassa, kuten nimestäkin voi päätellä. Hervantalainen-kirjassa kaupungissa tapahtuu useampi väkivallanteko, joilla ei aluksi näytä olevan muuta yhteistä kuin Hervanta. 

Hervantalainen on tuttua Jokista, hyvää ajanvietettä ja rauhallista kerrontaa, mutta ei mitään elämää suurempia elämyksiä. Näin pari kuukautta lukemisen jälkeen en edes meinannut muistaa, mitä kirjassa tapahtui (murhia tietysti, kun dekkarista on kyse). Hervantalainen on kuitenkin oikein mainio perusdekkari, enkä ainakaan itse Komisario Koskinen -sarjan fanina pettynyt, vaikka aineksia tuntui jossain vaiheessa olevan hieman liikaakin. 

Outi Pakkanen: Murhan jälkeen mainoskatko

Vuosi ehti vaihtua, ja vieläkin on loppuvuoden lukemiset päivittämättä tänne. Luin tosin melko vähän normaaliin tahtiini verrattuna ja lähinnä vanhoja tuttuja. Tämäkin Outi Pakkasen kirja on vanha tuttu, eikä edes kovin kauan sitten luettu, mutta teki vain mieli lukea jotain, joka varmasti on hyvä ja sopivan kevyt. Oikeasti kyse on Pakkasen kolmesta ensimmäisestä kirjasta, jotka on koottu kätevään pakettiin. Kirja sisältää teokset Murhan jälkeen mainoskatko, Maanantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Kaksi ensimmäistä on kirjoitettu 70-luvulla ja kolmas 80-luvulla. 

Olen jo aiemmin kehunut Outi Pakkasta täällä, joten ei siitä sen enempää. Nämä ensimmäiset kirjat eivät mielestäni ole Pakkasen parhaimmistoa, hyviä toki silti, mutta näitä on hauska lukea ajankuvan vuoksi. 70- ja 80-luku ovat vahvasti läsnä vaatteissa, sisustuksessa ja tavoissa. 

Niin ja viime vuoden lukusaldo oli pikaisen laskutoimituksen perusteella 104 kirjaa. Eipä vuosi 2012 siis sittenkään ollut kauhean hiljainen lukuvuosi, vaikka syksyllä siltä tuntui. Toki luin selvästi vähemmän kuin vaikka viime vuonna, mutta ehkä tämä kaksi kirjaa viikossa ihan riittää... ;)  

Raija Oranen: Kaikki Doriksesta ja muita ällistyttäviä tarinoita

Raija Orasen Kaikki Doriksesta ja muita ällistyttäviä tarinoita jatkaa samaa linjaa kuin jokin aika sitten lukemani Sulo tuli taloon. Tai oikeastaan Kaikki Doriksesta aloittaa linjan, koska se on kirjoitettu ennen Suloa. Kaikki Doriksesta on kevyempi ja hauskempi kuin Sulo-kirja, sillä tämän kirjan tarinat keskittyvät lähinnä perheen persoonallisiin koiriin ja matkoilla sattuneisiin kommelluksiin. Toki hieman vakavampia sävyjä on tässäkin kirjassa, mutta selvästi vähemmän. Viihdyttävä ja nopealukuinen välipalakirja.

Raija Oranen: Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä kertomuksia

Raija Oranen on aiemmin tuttu Ruusun aika- ja Puhtaat valkeat lakanat -sarjojen / kirjojen kirjoittajana, mutta muuten en ole hänen tuotantoonsa tutustunut. Hämeenlinnasta tarttui matkalukemiseksi Sulo tuli taloon ja muita käänteentekeviä kertomuksia. Kirja sisältää pakinamaisia tarinoita koirista, tupakanpoltosta, alkoholismista ja vasemmistolaisuudesta. Kertomukset ovat mukavan kevyttä luettavaa, vaikka osa aiheista sinänsä vakavia onkin. Erityisesti mieleen jäivät koiratarinat ja nuoren idealistin seikkailut itäblokissa 60- ja 70-luvuilla.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun ja Sysipimeä

Onpas viime kirjoituksesta jo aikaa. Kirjoja olen kyllä lukenut tässä välissäkin, mutta en mitenkään kovin paljon. Päivitetäänpä nyt kuitenkin tilanne. 

Pekka Hiltusen esikoisromaani Vilpittömästi sinun sai Vuoden Johtolanka -palkinnon vuonna 2012. Kirja onkin todella virkistävä tapaus dekkareiden joukossa, omaperäinen, sujuva ja mielenkiintoinen. Suomalainen Lia asuu Lontoossa ja työskentelee graafikkona lehdessä. Ollessaan viettämässä syntymäpäiviään pubissa työkavereidensa kanssa hän tapaa toisen suomalaisen, Marin. Lia ja Mari alkavat viettää aikaa yhdessä, ja vähitellen paljastuu, ettei Mari olekaan ihan tavallinen pulliainen. Hänen omistamassaan Studiossa työskentelee joukko lahjakkaita ihmisiä, jotka pystyvät yhdessä tekemään mitä vain. Tiimi puuttuukin hanakasti monenlaisiin epäkohtiin ja alkaa selvittää jopa poikkeuksellisen raakaa murhaa, joka koskettaa Liaa poikkeuksellisella tavalla.

Sysipimeä on jatkoa Vilpittömästi sinun -kirjalle eli se jatkaa Lian, Marin ja Studion tarinaa.  Kirjassa Studio pyrkii ratkaisemaan melkoisen karmaisevan murhien sarjan omalaatuisella tavallaan. Sysipimeä on mielestäni astetta tavanomaisempi dekkari, vaikka edelleen erottuu edukseen. Vilpittömästi sinun onnistui vain lumoamaan meikäläisen hieman salaperäisellä tunnelmallaan niin, että se nousee näistä kahdesta ykköseksi. Suosittelen tutustumista Hiltusen kirjoihin, jos dekkarit/trillerit yhtään kiinnostavat.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Katoamispiste on hieno ja tunnelmallinen kirja. Terapeuttinakin työskentelevä kirjailija, minä-kertoja, tapaa kadulla ranskalaisen Magdan, joka on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta miestään. Kirjailija päätyy auttamaan Magdaa miehen etsimisessä ja lopulta jatkaa etsintöjä yksin. Miehen tavaroista löytyy Raija Siekkisen romaani, jonka perusteella kirjailija-kertoja päättelee Siekkisen traagisen kohtalon kiinnostaneen tätä. Kirjailija päätyy itsekin ottamaan selvää Siekkisen elämästä ja kuolemasta ja vierailemaan tälle tärkeissä paikoissa.

Olen muistaakseni joskus lukenut Raija Siekkiseltä jonkun kirjan, mutta en tiennyt hänestä sen kummemmin mitään. Nyt tiedän, että hän kuoli vuonna 2004 tulipalossa. Katoamispiste yhdistelee mielenkiintoisesti faktaa ja fiktiota kadottamatta vangitsevaa tunnelmaa. Katoamispiste muistuttaakin tunnelmaltaan aikaisemmin Haahtelalta lukemaani kirjaa Naiset, jotka katsovat vastavaloon, mutta juoneltaan se on mukavan erilainen.Haahtela käyttää tässäkin kirjassa erittäin kaunista kieltä, jota on ilo lukea. Suosittelen.

Enni Mustonen: Vasikantanssi

Vasikantanssi on hieman vanhempaa Mustosta. Myös tässä kirjassa maaseudulla on suuri rooli, kun pääkaupungiseudulla ikänsä asunut Minna saa mahdollisuuden muuttaa maalle kolmen lapsensa kanssa. Yksinhuoltajaäidin elämä ei ole helppoa: lähiö on ankea asuinpaikka, poikaa kiusataan, lasten työtön ja kelvoton isä ilmestyy maisemiin vain todistakseen kelvottomuutensa, rahasta on pulaa jne. Uusi teknologia kuitenkin mahdollistaa etätyön, joten Minna tarttuu tilaisuuteen siirtää oma ja lastensa elämän maaseudun rauhaan. 

Maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuus on hyvin selvää, sillä uudessa asuinpaikassa ihmiset ovat mukavia ja avuliaita, lapset voivat paremmin ja seudulla asuu mielenkiintoisia miehiä. Vasikantanssi ei kuitenkaan ole ollenkaan liian siirappinen tai epäuskottava kirja, vaan siinä on sopivasti arjen realismia mukana. Erittäin hyvä kirja ja mukavaa kevyehköä ajanvietettä. 

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Apatosauruksen maa on Miina Supisen novellikokelma. En yleensä juuri lue novelleja, mutta Supinen kirjailijana houkutti kokeilemaan. Novellit olivat lyhyitä, joten ne soveltuivat hyvin työmatkalukemiseksi. Pidin kokoelmasta paljon. Monet tarinoista olivat hauskoja, jopa absurdeja, mutta samaan aikaan myös melankolisia.