Juicea

Luin jokin aika sitten pari Juice Leskisestä kertovaa kirjaa, Harri Rinteen Juice on [Juice off] sekä Santtu Luodon ja Mikko Montosen Juice. Rinteen kirja on kirjoitettu vuonna 2002 eli Juicen vielä ollessa elossa, kun taas Luodon ja Montosen teos on julkaistu Juicen kuoleman jälkeen.

Harri Rinne tutustui Juiceen opiskeluaikoinaan Tampereella ja soitti muun muassa Coitus Int -yhtyeessä. Kirjassa onkin varsin omakohtainen ote. Rinne esittelee Juicea monipuolisesti eri näkökulmista, toki aina tietyllä tavalla subjektiivisesti, mutta myös uskottavasti. Joissain kohdin Rinne intoutuu analysoimaan Juicen lisäksi yhteiskuntaa, mutta se ei menoa haittaa. Juice on [Juice off] on mielenkiintoinen ja monitahoinen katsaus mielenkiintoisen ja monitahoisen ihmisen elämään ja tuotantoon. 
 
Luodon ja Montosen kirja vaikuttaa siltä, että se on haluttu  saada markkinoille mahdollisimman nopeasti  Juicen kuoleman jälkeen. Kirjalla on varmasti omat ansionsa, ja se kertoo kyllä Juicen elämän suurista tapahtumista, mutta jotenkin pintapuolinen maku jäi. En esimerkiksi ihan ymmärtänyt, miksi kirjoittajat olivat päätyneet omistamaan suhteessa niin suuren sivumäärään Tuuliajolla-risteilyjen kuvaukseen. Lisäksi kirjan lopussa ollut Mikko Alatalon kirjoittama pitkä muistokirjoitus ei mielestäni tuonut juurikaan lisäarvoa teokseen. 

Näistä kahdesta Juice-tarinasta suosittelen ensimmäistä. 

Stephanie Meyer: Twilight

Twilightin perustarina on varmasti monelle tuttu: teini-ikäinen Bella muuttaa asumaan isänsä luokse pikkukaupunkiin ja tapaa salaperäisen Edwardin, joka onkin vampyyri. Seuraa suuria tunteita ja ahdistusta ja epävarmuutta. Edward ja hänen perheensä ovat osa yhteisöä, mutta paikkakunnalle äkisti saapuvat vieraat vampyyrit aiheuttavat ongelmia, kun yksi heistä kiinnostuu liikaa Bellasta. Kirja tarjoaa siis romantiikan lisäksi myös jännitystä. 

Kirjan lukeminen oli  mielenkiintoista, onhan Twilight ilmiönä todella iso. Olen nähnyt sarjan ensimmäisen elokuvankin, mutta kovinkaan yksityiskohtaisia juonenkäänteitä ei ole jäänyt mieleen, joten en osaa oikeastaan verrata kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Tarina ja kerrontatapa uppoavat todennäköisesti paremmin minua aika lailla nuorempiin lukijoihin, mutta omasta mielestäni kirjan ensimmäinen puolisko oli usein todella ärsyttävää luettavaa. Bellan mieliala vaihtelee jatkuvasti, koko ajan pohditaan Edwardin ajatuksia ja tuntemuksia ja analysoidaan tämän ilmeitä... argh. Onneksi tarina jossain vaiheessa lähti paremmin kulkemaan, vaikka kyllä teiniangstikohtia ja ylenpalttista siirappia tuli edelleen vastaan. Juoni ei mielestäni kaikissa kohdissa oikein toimi, mutta sinänsä kirjasta jäi myönteisempi kuva kuin oletin. 

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kati Hiekkapellon Kolibri oli miellyttävä uusi dekkarituttavuus. Jugoslavian unkarilainen Anna Fekete, tai unkarilaisittain Fekete Anna, aloittaa työt vanhan kotikaupunkinsa poliisilaitoksella. Kaikki ei mene ihan putkeen, sillä Annan työpari osoittautuu varsin ennakkoluuloiseksi ja hankalaksi tapaukseksi. Selvitettäväksi tulee lenkkipolulla tapahtunut nuoren naisen murha, joten Anna pääsee saman tien tosi toimiin. 

Murhatutkimuksen kuvailu ei sinänsä eroa merkitsevästi muista samankaltaisista dekkareista, mutta Kolibri jäi silti mieleen. Annan kokemukset maahanmuutosta, muukalaisuuden ja kunniaväkivallan pohdinta tuovat mielenkiintoisen lisän tarinaan, vaikkakin toki samoja aiheita on käsitelty muissakin dekkareissa. Kerronnassa käytetään myös Annan työtovereiden näkökulmaa, mikä syventää ja monipuolistaa tarinaa, mutta toisaalta ehkä vaikutti hieman hyppivältä. Haluan ehdottomasti lukea lisää Hiekkapellon kirjoja, sillä hänen tyylinsä on mukavan sujuvaa. Seuraavaa odotellessa. 

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus

Kolmannen valtakunnan salaisuus kertoo todellisuudesta, jossa Saksa voitti toisen maailmansodan pudotettuaan atomipommin New Yorkiin. Natsi-Saksa ja Hitler ovat siis edelleen voimissaan 1960-luvulla, jolle tarina sijoittuu. Moni muukin asia on toisin, Saksa käy Uralin takana edelleen sotaa venäläisiä vastaan ja USA tukee salaa kommunisteja. Natsimielisiä miehiä istuu suurvaltojen hallitsijoina.


Kirjan päähenkilö Xavier March on Berliinissä asuva rikospoliisi. Hitlerin 75-vuotissyntymäpäivän kynnyksellä tapahtuu murha, jonka tutkimukset keskeytetään kuitenkin pian. March alkaa selvittää tapausta omin päin, mistä tietenkään esimiehet tai puolue eivät pidä, varsinkin kun tutkimuksissa selviää varsin valonarkoja asioita natsipuolueesta. Mukana tutkimuksissa on myös amerikkalainen nuori nainen.

Vaihtoehtoinen historiankirjoitus on mielestäni aina mielenkiintoista ja tässäkin kirjassa parasta antia oli kaikki se, joka on toisin kuin oikeasti oli. Toki kirja oli muutenkin ihan sujuva ja viihdyttävä trilleri/dekkari. Loppuratkaisu oli mukavasti erilainen kuin odotin.

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Heti ensin täytyy sanoa, että yllätyin, kun tajusin Veristen varjojen oopperan olevan suomalainen kirja. Tarina sijoittuu Venäjälle ja sen päähenkilö on ranskalainen Juliette, joten jo lähtökohta on hyvin kansainvälinen. Suomalainen kirjailija on kuitenkin kyseessä. Veristen varjojen ooppera sijoittuu 90-luvun puoliväliin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiselle Venäjälle. Juliette muuttaa maahan ohjaamaan Jevgeni Onegin -oopperaa pieneen kaupunkiin. Oopperan tähtenä on Dmitri, johon Juliette rakastuu. Hän muuttaa Dmitrin perässä Moskovaan, jossa todellisuuden rajat alkavat hiljalleen häilyä. 

Veristen varjojen ooppera on eittämättä taitavasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu kirja, jonka tunnelma säilyy vahvana alusta loppuun asti. Minun makuuni vaan tarinassa on liikaa fantasiaelementtejä, jotka lisääntyvät loppua kohti niin, ettei lukija pysy perässä siitä, mikä on totta ja mikä ei. Sinänsä voin kyllä nauttia kirjasta, vaikken olisikaan koko ajan kärryillä, mutta jostain syystä tämän kirjan loppupuolella juonenkäänteet lähinnä ärsyttivät. Kirja olisi ehkä vaatinut vähän toisenlaisen mielentilan ja lukuympäristön (tai toisenlaisen lukijan). 

Ooppera on hyvin keskeisessä asemassa kirjassa ja varsinkin jo mainittu Jevgeni Onegin, joka ei ole minulle entuudestaan tuttu. Kyseinen ooppera on kuitenkin mahdollista nähdä parin viikon päästä Finnkinossa Met HD Live -esityksenä, joten kirjan lukemisen jälkeen oli pakko ostaa lippu näytökseen. Ehkä sen jälkeen ymmärtäisin kirjaakin paremmin...

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjat ovat kestosuosikkejani ja sarjan edellinen osa ilmestyi jo kolme vuotta sitten, joten olin innoissani uudesta Rautakolmio-kirjasta. Valitettavasti kirja ei ihan täyttänyt odotuksiani, eikä noussut sarjan parhaiden joukkoon, mutta ihan mukava dekkari on kuitenkin kyseessä. Kirjan alussa mereltä löytyy kaksi ruumista, joista toinen osoittautuu kiivaaksi ruotsin kielen aseman puolestapuhujaksi. Lehtolainen on siis ottanut käsittelyyn myös aina niin ajankohtaisen pakkoruotsikeskustelun. Sinänsä tämä näkökulma oli ehkä hieman päälleliimatun oloinen, mutta ei häirinnyt kuitenkaan suuresti.

Yksityiselämän puolella Marialla on myös miettimistä, kun oma perhe on purjehtimassa ja selvitettävään tapaukseen liittyy mielenkiintoinen mies menneisyydestä. Pidin kirjassa näistä yksityiselämän pilkahduksista eniten.
 

Kesällä luettua II

Mötley Crüe, The Dirt - Törkytehdas
Mötley Crüe ei ole minulle mitenkään erityisen tuttu yhtye, mutta yhtyeen tarinan kertova Törkytehdas oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen pläjäys rock-elämän kaikista puolista. Kertojana toimivat vuorotellen yhtyeen jäsenet ja muut tiiviisti mukana olleet henkilöt. Aina kaikki osapuolet eivät tosin muista tapahtumia ihan samalla tavalla... Kirja oli viihdyttävä ja välillä myös aika huvittava tai ainakin minua monesti nauratti tyyppien uhoaminen. Kirjan luettuani päällimmäisenä ajatuksena oli, että onneksi oma elämäni on hyvin tasaista ja rauhallista. :)

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Mahtavan Yösyötön jatko-osa Tarhapäivä ei pettänyt, pidin tästä oikeastaan vielä enemmän kuin Yösyötöstä. Paavo-poika on jatko-osassa jo viisivuotias. Pasasten pienen perheen elämä mullistuu, kun toinen viisivuotias, Terttu, muuttaa heille asumaan väliaikaisesti. Poikien ja tyttöjen väliset erot tuottavat päänvaivaa. Välillä sukupuolten välistä kuilua on kärjistetty vähän turhan paljon, mutta kokonaisuudessaan jälleen erittäin hyvä kirja. Pidän Hietamiehen kerrontatyylistä todella paljon ja koitin lukea kirjaa hitaasti ja nautiskellen, jotta hiljainen huumori ei menisi ohi.

Jane Green: The Accidental Husband
Matkalla pitää aina ostaa joku kirja ja tällä kertaa Tampereelta mukaani lähti vanhan tutun Jane Greenin uusin. Tarinan keskeisen jujun arvasin jo takakannen perusteella, mikä ehkä oli tarkoituskin. Alkuun epäilytti, onko tarina kovinkin samanlainen kuin eräässä Patricia Scanlanin kirjassa, mutta onneksi ei ollut liikaa samankaltaisuuksia.  Kokonaisuudessaan The Accidental Husband oli iloinen yllätys. Kahden perheen näkökulmasta kerrottu tarina etenee mukavaa vauhtia.

George R. R. Martin: A Clash of Kings 
Tulen ja jään laulu -sarjan toinen osa jatkoi aika lailla samaa linjaa kuin ensimmäinen osa Game of Thrones.Tarina etenee monen eri kertojan silmin kuvattuna hitaasti mutta varmasti. Martin pitää monimutkaisen maailmansa langat käsissään kunnioitettavan hyvin. Kolmas osakin on jo aloitettu, siinä on taas vähän enemmän sivuja (n. 1100) ja fonttikin on pienempi kuin aiemmissa... Jos jouluun mennessä olisi koko viisikko luettuna?
 
Mike Gayle: The Life & Soul of the Party
En ole pitkään aikaan lukenut Mike Gaylelta mitään, vaikka jossain vaiheessa hänen teoksensa kuuluivat vakiolukemistoon. Gayle kirjoittaa mukavaa ja viihdyttävää hömppää miehisestä näkökulmasta. The Life & Soul of the Party -kirjassa tapahtumat hyppivät juhlasta toiseen. Keskiössä on kaveriporukka, jonka eri jäsenten näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Mukana on paljon ihmissuhdekuvioita, keskusteluja, draamaa ja tragediaa kohtuullisen sujuvasti kerrottuna. Gaylella on parempiakin kirjoja, mutta kyllä tämäkin viihdytti.

Kesällä luettua

Kesätauko on nyt tällä kertaa ohi. Tässä joitakin kesän aikana luettuja:

Dekkareita

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Komisario Koskinen seikkailee jälleen Tampereella. Kirjan alussa Tampereelta lähtenyt juna suistuu raiteiltaan räjähdyksen vuoksi. Ensimmäisenä mieleen tulee terrorismi, mutta teon syy ei olekaan ihan itsestään selvä. Vihan sukua on erittäin hyvä dekkari, Jokinen tuntuu vaan parantavan menoaan.

Outi Pakkanen: Toinen kerros

Eräänä lomapäivänä poikkesin kirjastossa ja huomasin lukusalikappaleiden joukossa Outi Pakkasen uusimman, jota en ole lukenut. Kirjan tätä kappaletta ei siis voinut lainata, joten jäin lukemaan sitä kirjastoon ja luinkin sen saman tien loppuun asti. Vähän tuli kiire, kun kirjasto uhkasi mennä kiinni, joten loppuratkaisuun en ehtinyt hirveästi keskittymään...

Toinen kerros on hyvin tyypillinen Pakkasen kaupunkidekkari, jossa murha ei ole loppujen lopuksi se pääasia, vaan tarinassa mukana olevat ihmiset. Paikka paikoin kirja on ehkä vähän turhankin tuttu ja turvallinen, sillä mietin oikeasti, olenko lukenut kirjan aikaisemmin. En kyllä ole, mutta Pakkasen tyyli on vain ilmeisesti tullut hyvin tutuksi. Hänen kirjansa ovat aina hyviä, mutta Toinen kerros ei kuitenkaan ole kaikkein terävintä antia. Mukana ovat kuitenkin jälleen kerran graafikko Anna Laine sekä muita tuttuja henkilöitä.

Outi Pakkanen: Julma kuu

Samaiselta kirjastoreissulta tarttui mukaan toinen lukematon Pakkanen. Julma kuu on julkaista Crime Time -kustantamon kautta eli eri kustantamon kuin Pakkasen kirjat yleensä. Kirja on muutenkin hieman erilainen, mikä on tietysti ihan virkistävää. Tosin Julma kuu ei kyllä mielestäni ole parasta Pakkasta. Tarinaa kerrotaan kahden ihmisen näkökulmasta: kolmekymppisen Johannan, joka tapaa sattumalta unelmiensa miehen sekä Johannan naapurin, joka seuraa ikkunastaan salaa suhteen etenemistä. Kahden kertoja näkökulma tapahtumiin on hyvin erilainen, mikä antaa tarinalle moniulotteisuutta. Lukija on kyllä alusta alkaen selvillä siitä, että Johannan miekkonen on kaukana unelmasta. Loppuratkaisu on turhan saippuaoopperamainen, mutta kyllä tätä viihteenä lukee. 

Harri Nykänen: Susiraja
Susiraja on Raid-sarjan uusin, jossa vilisee suomalaisia ja saksalaisia isompia ja pienempiä rosmoja.Tykkään kyllä Raid-kirjoista, vaikkakin tästä jäi mieleen lähinnä sekalaisia mielikuvia: salaperäisiä kuolemantapauksia, Lappi, pillereiden salakuljetus Muurmanskista, pornofilmin tekeminen, ammuskelu, rikas äijä, gangstereita, salamurhaajia. Näiden perusteella voisin jo melkein veikata, että kyseessä on dekkari...

Outi Pakkanen: Musta aurinko
Luin kesällä muutaman Pakkasen uusiksi, mutta nostan niistä nyt vain tämän yhden esiin. Musta aurinko on nimittäin yksi parhaista Pakkasista ja tunnelmaltaan kutkuttavan trillerimäinen ja salamyhkäinen. Kirjan kertojana on Marinda, joka pestautuu lastenhoitajaksi omalaatuiseen Seveniuksen perheeseen. Perhe muuttaa Abu Dhabiin, jossa kummallinen tunnelma vain tihenee. Tarina pysyy kiinnostavana loppuun asti. 

Emma Donoghue: Huone

Olen lukenut monta blogikirjoitusta ja arvostelua Emma Donoghuen Huone-kirjasta ja osasin odottaa hyvää kirjaa. Silti olin iloisesti yllättynyt. Kirja oli pakko ahmia lähes yhdessä illassa, en vaan voinut lopettaa lukemista. Loistava kirja. Ahdistava, surullinen, toiveikas, vaikuttava.


Kirjan kertojana on 5-vuotias Jack, joka asuu äitinsä kanssa Huoneessa. Hän ja äiti ovat todellisia, samoin Vanha Kehno, joka tulee aina iltaisin, tuo Sunnuntaituomisia ja natisuttaa sänkyä. Televisiossa sen sijaan näytetään eri planeettoja, jotka eivät ole todellisia. Huone on Jackin koko maailma ja sen ulkopuolella on hänen mielestään ulkoavaruus. Todellisuudessa Jack ja hänen äitinsä ovat Vanhan Kehnon vankeina vanhassa puutarhavajassa. Jackin maailma järkkyy, kun hän kuulee, että Huoneen ulkopuolella on oikea maailma ja että Televisiossa näkyvät asiat ovat itse asiassa totta. 

Erityisen vaikuttavaa on kirjan ristiriita. Tarinaa kerrotaan lapsen näkökulmasta ja lapsen sanoilla, mutta lukija tietää alusta asti, mikä tilanne oikeasti on. Kirja on todennäköisesti saanut ideansa ja innoituksensa viime vuosina selvinneistä vangitsemistapauksista, mikä tekee siitä myös omalla tavallaan ahdistavan lukukokemuksen, mutta en silti voi olla ihailematta Donoghuen mielikuvitusta, joka näkyy esimerkiksi Jackin ja hänen äitinsä kehittämien leikkien ja aktiviteettien moninaisuudessa.

Parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja, ehdottomasti, joistakin puutteista huolimatta. Suosittelen!

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintola on oikein mukavaa ajanvietettä. Juonenkäänteet ovat tosin välillä melko ennalta-arvattavia ja tuttuja monesta muusta viihdekirjasta. Samaan tarinaan on tungettu vähän liikaakin tapahtumia, mutta ei se mitään. Kirja etenee kuitenkin kohtuullisen sujuvasti ja toimii mainiosti laiskan kesäisen päivän viihdykkeenä. Keltaisten sitruunoiden ravintola oli Ruotsin myydyin kaunokirjallinen teos vuonna 2005.

Kirja kertoo Agnesista, joka saa kirjan alussa kenkää hovimestarin pestistään. Hän tapaa vanhan työkaverinsa, joka on perustamassa omaa ravintolaa, Keltaisten sitruunoiden ravintolaa, jonne myös Agnes pääsee töihin. Aloittelevalla ravintolalla on omat ongelmansa ja samalla myös Agnesin yksityiselämässä riittää huolia ja murheita. Mukana kuvioissa on myös renttu poikaystävä, salaperäinen naapuri ja railakas paras ystävä. 

Judith O'Reilly: A Year Doing Good

Judith O'Reillyn A Year Doing Good päätyi käsiini, kun etsin Kööpenhaminan lentokentällä jotain sopivan kevyttä matkalukemista. Kirjassa oli hömpän näköinen kansi ja sopivan kevyen kuuloinen kuvaus, mutta yllätyksekseni kirja kertookin tositapahtumista. Kyseessä on oikeastaan vähän niin kuin kirjan muotoon puettu blogi, sillä kirjailija on alun perin tullut tunnetuksi blogistaan. Hän on myös aiemmin kirjoittanut yhden omaan elämäänsä perustuvan kirjan. 

O'Reilly tekee uudenvuodenlupauksen, jonka mukaan hän tekee hyvän teon jokaisena tulevan vuoden päivänä. Kirjassa hän kertoo välillä lyhyesti ja välillä pidemmälti näistä hyvistä teoista. Lisäksi hän pohtii ja filosofoi hyvän tekemisestä ja kertoo erilaisista hyväntekijöistä. Hyvät teot vaihtelivat arkipäiväisistä (piti ovea auki) laajempiin tekoihin (organisoi kampanjan, joka keräsi yli 10 000 puntaa hyväntekeväisyyteen). Kirja on melko kevyt ja humoristiseen sävyyn kirjoitettu, mutta täytyy sanoa, että loppupuolella aloin jo vähän kyllästyä - samoin kuin O'Reillykin. Blogina voisi olla kivempi, kirjana ehkä hieman puuduttava paikoitellen. 

Ps. Toukokuu on kohta lopussa, ja tämän vuoden lukusaldo on vasta 25 kirjaa. Iik.

Ilpo Rantanen & Olli Lindholm: Likaiset legendat - 30 vuotta yötä

Jokin aika sitten luin Yön "elämäkerran" Likaiset legendat - 30 vuotta yötä. Yö ei kuulu suosikkeihini, mutta musiikkikirjoja on ylipäätään kiva lukea. Ja omistan sentään puoliksi sisareni kanssa Yön kokoelmalevyn (en tosin tiedä,missä se on) ja olen ollut niitä katsomassa kerran Turengin Sikajuhlilla kultaisella 90-luvulla. Ja kyllä, tarkistin tämän kirjan takana olevasta keikkakalenterista, en siis muistanut enää, mikä sen häppeningin nimi oli siellä Turengissa. 

Tässä kirjassa entiset ja nykyiset bändin jäsenet sekä muut Yön taivalta läheltä seuranneet kertovat muistojaan ja kokemuksiaan bändistä. Samalla käydään läpi bändin historia ja levyt. Kirjan sisältö oli sitä mitä odotinkin. Yllätyksenä tuli lähinnä se, kuinka monta eri jäsentä yhtyeessä on ollut, Olli Lindholm vain on pysynyt. 

Cecelia Ahern: The Book of Tomorrow

Huoh. Nyt ei kyllä Cecelia Ahern säväyttänyt meikäläistä. Sinänsä lähtökohta oli ihan mielenkiintoinen ja siitä olisi saanut mielestäni irti paljon enemmän. 16-vuotias Tamara muuttaa äitinsä kanssa maalle ja jättää entisen yltäkylläisen elämänsä taakseen. Hän löytää matkustavasta kirjastosta* oudon kirja, joka tuntee tulevaisuuden. Sen kanssa onkin sitten kätevää lähteä selvittämään arvoituksia, joita Tamaran ja hänen äitinsä elämässä tuntuu olevan. Menossa mukana ovat Tamaran vähäpuheinen eno, enon höösäävä vaimo, paikallisen luostarin asukkaat sekä tietysti parikin varteenotettavaa sulhasehdokasta.

Olisin luultavasti pitänyt kirjasta enemmän, jos "huomisen kirjan" osuutta olisi kasvatettu ja kehitelty eteenpäin. Nyt tarina lässähti lopussa melko väkinäiseksi trillerintekeleeksi. Melko suuren osan tarinan arvoituksista pystyi myös arvaamaan etukäteen, mutta jotain yllättävääkin sentään paljastui. En tiedä, oliko vika kirjassa, lukijassa ja lukuajankohdassa, mutta Ahernin kerrontatyyli ei tuntunut hirveän sujuvalta ja juoni polki ajoittain paikoillaan. Kannattaa lukea häneltä mieluummin joku muu teos.

*kirjastoauto kuulostaa niin paljon laimeammalta kuin "travelling library"...

Eve Hietamies: Yösyöttö

Vihdoin ja viimein tartuin Eve Hietamiehen Yösyöttöön, jota sisareni on innokkaasti suositellut jo pitkään. Luulen, että sain tästä eri asioita irti nyt, kun minulla on edes jonkinlainen kosketus vauvamaailmaan.
 
Yösyöttö kertoo tuoreesta isästä, Antista, josta tulee yhtäkkiä yksinhuoltaja. Alku onkin melkoista sopeutumista, kun Antti ja Paavo-vauva totuttelevat elämään yhdessä. Antti miettii, mistä saisi ne "kivikautiset äitigeenit", jotka naisilla (muka) on ja joiden perusteella tietää, mitä lapselle pitää syöttää ja milloin hankkia antibiootit. Onneksi on naapurit ja sympaattinen neuvolantäti. Lisäksi tutustutaan puistossa aikaansa viettäviin äiteihin, joista Antin hämmästykseksi paljastuu runsaasti muitakin puolia kuin  lapsiaan paimentava äiti.

Hietamies kertoo Antin ja Paavon arjesta maanläheisesti ja humoristisesti. Kirja oli mielestäni hauska, mutta samalla myös surullinen, ja pidin siitä kovasti. Aion ehdottomasti lukea myös jatko-osan Tarhapäivän.



 

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde

Meinasin unohtaa kirjoittaa kokonaan Robert Louis Stevensonin pienoisromaanista Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Kävin pari kuukautta sitten katsomassa Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde -musikaalin ja siitä innostuneena luin alkuperäisteoksen, joka olikin oikein mukava välipala. Tarina oli toki jo entuudestaan tuttu, mutta en tiennyt, millainen kirja oikeastaan on. Tajusin, että kysehän on dekkarista: tapahtuu päällekarkaus ja murha, joita selvitetään. Epäiltynä on alusta alkaen salaperäinen Mr. Hyde. Itselleni ja monelle muulle nykylukijalle on selvää, kuka tai mikä Mr. Hyde on, mutta oli mielenkiintoista yrittää lukea kirjaa niin kuin ei tietäisi juonta. Tykkäsin kirjasta yllättävän paljonkin. Klassikoita pitäisi kyllä lukea enemmänkin.

Poikkeuksellisesti laitan tähän kuvan aiemmin mainitusta näytelmästä, oli sen verran hienot lavasteet. 

 

George R. R. Martin: A Game of Thrones

A Game of Thrones on tuttu televisiosta, ja koska kolmannen tuotantokauden ilmestymistä Suomen televisioon joutuu todennäköisesti odottelemaan jonkin aikaa, oli pakko tarttua kirjaan. Kyseinen Tulen ja jään laulu -sarjan ensimmäinen osa on jo joskus aiemmin ollut minulla lainassa, tosin silloin suomeksi nimellä Valtaistuinpeli, mutta en saanut silloin aikaiseksi tarttua kirjaan. Johtui luultavasti siitä, että kirja oli hyvin suuri. :P Englanninkielinen versio oli koonsa puolesta paljon mukavampi käsitellä, mutta 800 sivussa riitti kyllä luettavaa. Harvoin tulee luettua mitään yksittäistä kirjaa yhtä pitkään kuin tätä. Kirja vei kuitenkin mukanaan, eikä minua ollenkaan haitannut hidas lukutahti. Sarjassa on tällä hetkellä ilmestynyt viisi osaa, joten riittääpähän kesäksi lukemista. 

Game of Thrones kertoo Westerosin maanosasta, jossa eri suvut kamppailevat vallasta. Kirjan maailma on sotainen ja patriarkaalinen, mutta silti kiehtova. Mukana on myös yliluonnollisia elementtejä, joiden osuus varmasti vain kasvaa sarjan edetessä. Tarinaa kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta, ja muutenkin mukana on todella paljon eri henkilöitä. Juoni pitää otteessaan, sillä koskaan ei voi olla varma, mitä tapahtuu. Heti ensimmäisessä osassa esimerkiksi eräs päähenkilöistä kuolee. 

Olen ylipäätään fantasiakirjallisuuden ystäviä, joten sinänsä ei ole ihme, että Game of Throneskin miellyttää. Päädyin ostamaan ensimmäiset viisi osaa itselleni, kun halvalla sai, joten tiedänpähän ainakin, mitä luen kesällä. 

Olli Jalonen: Poikakirja

Olli Jalosen Poikakirja kertoo 60-luvulla elävästä koulupoika Ollista, joka asuu kovin tutun kuuloisessa paikassa. Kun puhutaan Myllymäestä, Rapamäestä ja harjuista, tulee väkisinkin Hämeenlinna mieleen. Ollilla on kova halu oppia asioita. Koulussa ja Pikkujättiläistä lukemalla oppii paljon, mutta tärkeitä asioita oppii myös elämällä ja seuraamalla muita, kuten perhettä, johon kuuluu isä, äiti ja neljä siskoa. 

Keskeinen henkilö kirjassa on myös Ollin omalaatuinen opettaja, jolle tärkeintä ovat Suomi, isänmaallisuus, sisu ja rehellisyys. Opettaja käyttää opetuksessaan Poikakirjaa, kasvatusopasta, joka neuvoo, miten sotilaallisella kurilla saadaan kasvatettua nuhteettomia ja miehekkäitä kunnon kansalaisia. 

Olen lukenut kaksi Olli Jalosen kirjaa ja molemmat kokonaan saman päivän aikana. Jalosen kerrontatyylissä on siis selvästi jotain toimivaa. Poikakirjassa on mielenkiintoinen, menneen ajan tunnelma. Pidin, mutta en ihan niin paljon kuin Jaloselta aiemmin lukemastani 14 solmua Greenwichiin -kirjasta. 

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

Kristiina Lähteen esikoisromaanin henkilöt ovat kaikki jollain tavalla yksinäisiä. On Rosa, joka aamulla  herätessään huomaa, että hänen vieressään makaa tuntematon mies, joka on selvästi käynyt taloksi Rosan asuntoon. Rosa alkaa epäillä jo itseäänkin, kun kukaan ei tunnu ottavan tosissaan hänen ongelmaansa, eihän mies tee mitään kummallista. On Laura, jonka mies puolestaan on pikkuhiljaa kadonnut. On harvasanainen Onni, joka elää elämäänsä tuttujen rutiinien mukaan omassa kuplassaan.

Joku on nukkunut vuoteessani on mielestäni kiehtova kirjan nimi, ja alkuasetelma - nainen huomaa tuntemattoman miehen käyneen taloksi hänen luokseen - on myös mielenkiintoinen. Kristiina Lähde kirjoittaa kauniisti, ja kirjan tunnelma on vinkeällä tavalla unenomainen. En kuitenkaan pitänyt kirjasta niin paljon kuin oletin. Sinänsä minua ei haittaa, että asioita jää auki, mutta nyt kirjan lopun jälkeen oli vähän tyytymätön olo. Tässäkö tämä nyt oli. Ehkä toisella lukukerralla kirjasta voisi saada enemmän irti, mutta nyt en ihan vakuuttunut. Joku on nukkunut vuoteessani on saanut myös paljon ylistäviä arvioita, joten kannattaa lukea ja arvioida itse.