Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Kaikki oikein kertoo Eevistä ja Karista, ihan tavallisesta pariskunnasta, joiden elämä muuttuu kertaheitolla, kun Eevin päähänpistona ostamassa lottorivissä onkin kaikki oikein. Ensimmäinen kerta lottoa ja heti täysosuma. 

Voitto on pienipalkkaisille ihmisille jotain käsittämätöntä. Eevi on pihien vanhempiensa vuoksi tottunut tulemaan toimeen vähällä rahalla ja nyt pitäisi sitten päättää, mitä tehdä miljoonilla euroilla. Apuna on kyllä sijoitusneuvoja, mutta onko tämäkään ihan oikeasti heidän puolellaan. Myös muiden suhtautuminen alkaa epäilyttää: onko paras ystävä kiinnostunut vain rahoista? Eevin isä ainakin on sitä mieltä, että voittorahat on saatu huijauksella. Toisaalta on mukavaa, kun voi hankkia uuden, tilavan asunnon ja lähteä yhtäkkiä lomamatkalle luksushotelliin. 

Härkönen kuvaa varsin uskottavan tuntuisesti lottovoittajien päässä pyöriviä ajatuksia ja tunteita sekä voiton lunastamiseen liittyvää käytännön prosessia. Kirjaa lukiessa mietin, että tältä varmasti voisi itsestänikin tuntua tässä kohtaa.

Kaikki oikein on ihan hyvä kirja, mutta ei mielestäni erityisen mieleenpainuva. Tarinassa ei sinänsä ole mitään yllättävää, sillä takakansiteksti kertoo lähes kaiken oleellisen. Kerronta on kyllä sujuvaa ja hallittua ja kokonaisuus toimiva.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Ilmestyskirjan täti kertoo Airista, joka on kolmekymppinen kahden lapsen äiti ja juuri palaamassa töihin hoitovapaalta. Hän pitää paljon miehensä perheestä, lukuun ottamatta tämän Liila-tätiä. Täti on hyvin voimakas persoona: räiskyvä, epäsovinnainen ja kovaääninen. Jostain syystä hän ärsyttää Airia suunnattomasti. (Minua puolestaan ärsytti enemmän Airi itse, varsinkin kirjan alkupuolella.) Harmillisesti käy niin, että Airin työnantajan eli IT-alan yrityksen ostaa toinen saman alan firma, jossa Liila sattuu olemaan töissä. Niinpä Airista ja Liilasta tulee työkaverit, eikä Airi voi vältellä tätiä, vaikka haluaisikin. Sopeutuminen työelämään ei ylipäätään ole helppoa, varsinkin kun uudessa työpaikassa on omat kiemuransa. Yhtäkkiä alkanut kummallisten sattumien sarja saa Airin epäilemään muita ja pian myös itseään.

Olen aiemmin lukenut Anu Holopaiselta Syysmaa-fantasiasarjaa, joten tiesin hänen olevan hyvä kirjoittaja. Nytkin jäin heti koukkuun, vaikka piti vain vähän lukaista alkua. Luin sitten koko kirjan samana iltana. Tällä kertaa genrenä on kansitekstien perusteella chick lit, jota on maustettua yliluonnollisilla elementeillä. Itse en tätä kirjaa luokittelisi chick lit -kategoriaan kuuluvaksi, mutta samapa tuo. Oikein hyvä kirja on kuitenkin kyseessä ja viihdyttäväkin, vaikka välillä vaikkapa työpaikan tapahtumat ovat vähän turhankin todentuntuisia. Yrityskauppojen jälkeinen ilmapiiri, konsultit ja pelko omasta työpaikasta ovat varmasti todellisuutta monelle.

Kirjan luettuani - varsinkin mielenkiintoisen lopun vuoksi - olin utelias näkemään, miten muut olivat tarinan tulkinneet ja löysinkin monta blogikirjoitusta. Kuten tietysti aina, eri ihmiset olivat saaneet kirjasta irti erilaisia asioita. Osa esimerkiksi piti kirjaa kokonaisuudessaan selvästi humoristisempana kuin minä. Huumoria tarinasta kyllä löytyy ja aina ei pysytä kohtuullisuuden rajoissa, mutta kirjan loppuosassa alkoi myös jopa vähän ahdistaa päähenkilön mielenterveyden puolesta.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Kun bongasin Operaatio Lipstickin verkkokirjastosta, ajattelin kirjan olevan nimensä perusteella humoristista viihdettä. Oletus piti kyllä ihan paikkaansa, mutta tarinan ympäristö poikkeaa perushömpästä aika lailla. Kirja nimittäin sijoittuu Afganistaniin ja sen päähenkilö on Kabulissa asuva suomalais-brittiläinen sotakirjeenvaihtaja Anna. Hän pokailee miehiä urakalla, mutta haaveilee kuitenkin siitä oikeasta, jonka kanssa käpertyä takkatulen ääreen. Annan kämppis Kelly puolestaan on epämääräisessä suhteessa epäluotettavan Richin kanssa, joka on hyvin kiinnostunut myös muista naisista. Naiset päättävät käynnistää Operaatio Lipstickin ja paljastaa mokoman kanaljan kytkökset aseiden salakauppaan. Operaatio vie heidät lopulta hengenvaaraan.

Kirja on erikoinen sekoitus romanttista viihdettä ja seikkailutarinaa. Tarinassa on stereotyyppisiä chick lit -aineksia, jotka vaikuttivat usein kovin päälleliimatuilta. Olisin varmaan pitänyt niistä enemmän, jos koko tarina olisi ollut samalla tavalla vähän yliampuvaa, mutta nyt osiot eivät tunnu sopivan yhteen. Kabulin arjen kuvaus on sujuvampaa ja mielestäni myös paljon kiinnostavampaa. Pia Heikkilä on itse toiminut pitkään toimittajana kriisialueilla, joten hän tietää, mistä kirjoittaa. Tarinassa olisi minusta ollut potentiaalia parempaan, jos välillä hyvin teennäiseltä vaikuttavia rakkauselämän pohdintoja ja ronskeja kuvauksia olisi vähentänyt tai muokannut muuhun tarinaan sopivammiksi. Perusidea romantiikan ja seikkailun yhdistämisestä on ihan kiinnostava, mutta tällä kertaa toteutus on turhan epätasainen.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraithin Käen kutsu on mennyt minulta jotenkin ohi, vaikka muistan kyllä hämärästi kuulleeni, että Galbraith on itse asiassa J. K. Rowling. Käki kutsui selatessani kirjaston e-kirja-antia, joten ajattelin katsoa, onko Rowlingista dekkarikirjailijaksi.

Kirjan päähenkilö on yksityisetsivä Cormoran Strike, joka on aiemmin ollut armeijan palveluksessa ja menettänyt toisen jalkansa Afganistanissa. Hänen elämänsä on aika kurjassa jamassa: pitkäaikainen ihmissuhde on juuri katkennut, toimisto toimii väliaikaisena asuntona ja velkojat soittelevat jatkuvasti. Tämän sopan sekaan saapuu vuokratyöfirman lähettämänä sihteeri Robin. Samaan syssyyn Strike saa myös merkittävän asiakkaan. Kuuluisa malli Lula Landry on joitakin kuukausia aiemmin kuollut pudottuaan kotinsa parvekkeelta. Tapaus on julistettu itsemurhaksi, mutta Lulan veli on eri mieltä ja haluaa palkata Striken tutkimaan, mitä oikein tapahtui.

Pidin siitä, että Käen kutsu on niin sanotusti perinteisen dekkarin linjoilla. Syyllistä etsitään loppujen lopuksi melko rajatun joukon sisältä ja johtolankoja löytyy ihmisiä jututtamalla. Lukijakin pysyy hyvin kärryillä, mutta ei arvaa liikaa liian varhaisessa vaiheessa. Kirja ei mässäile turhalla väkivallalla eikä muilla elämän varjopuolilla, vaikka tarinassa kyllä on synkkiäkin aineksia. Tarina etenee tasaisesti ja varmasti - ehkä välillä jopa liian tasaisesti. Pituudesta olisi voinut hieman nipsaista pois tiivistämällä kertomusta, mutta eipä se minua suuremmin haitannut. Cormoranin ja Robinin yksityiselämästä kerrotaan sopivasti itse tapauksen tutkimisen yhteydessä ja ainakin minulle jäi tunne, että haluan lukea lisää. Onneksi sarjan toinen osa onkin jo ilmestynyt. 

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Leena Lehtolaisen romaani Kuusi kohtausta Sadusta kertoo erään näytelmän ensi-illasta. Kirjan rakenne on yllättävä, mutta mielenkiintoinen: heti alussa on ikään kuin näytelmän käsiohjelma, jossa on muun muassa lueteltu näytelmän roolihenkilöt sekä näyttelijät. Muutenkin tarina etenee yhdessä näytelmän kanssa kohtaus kohtaukselta. Välillä hypätään katsojien ja näyttelijöiden pään sisään ja kuullaan heidän mietteitään.

Näytelmän nimi on - kas kummaa - Kuusi kohtausta Sadusta ja se kertoo taiteilija Satu Savinaisesta, joka on kadonnut juuri ennen ensi-iltaa. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Heikki Sirviö on Sadun miesystävä, joka on halunnut tallentaa tämän vaiheikkaan elämän näytelmän muotoon. Kirjoitus- ja harjoitusprosessin edetessä Satu on kuitenkin alkanut epäröidä ja lopulta halunnut estää näytelmän esittämisen. Moni katsojista odottaakin löytävänsä näytelmästä syyn katoamiselle.

Kirjan rakenne on mielestäni onnistunut ja monen henkilön näkökulman käyttö tuo tarinaan monipuolisuutta. Toki voi ajatella myös, että tekniikka tekee tarinasta rikkonaisen, mutta minusta näin ei käynyt. Katsomossa on monia henkilöitä, jotka näkevät itseään esitettävän näyttämöllä ja joista jotkut saavat vasta nyt tietää, millainen rooli heillä on ollut Sadun elämässä. Joku on sitä mieltä, että hänet on esitetty ihan erilaisena kuin mitä hän oikeasti on. Kun kyse on todellisesta ihmisestä (kirjan sisällä tietysti) tehdystä näytelmästä, täytyykö henkilöt esittää todenmukaisena vai voidaanko mennä draaman ehdoilla? Näyttelijät luonnollisesti näkevät tilanteen eri tavalla kuin katsojat.

Pidin kirjasta, mutta se ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Jotain olisin kaivannut enemmän, mutta en osaa sanoa, mitä. Ehkä jonkinlainen pinnallisuus häiritsi: päähenkilö Satu jäi jotenkin etäiseksi ja ehkä jopa osittain epäuskottavaksi. Toisaalta Satu ei tässä ehkä ollutkaan se tärkein asia, vaan kaikki muu, mitä näytelmän ympärillä tapahtui. Toisella lukukerralla kirjasta voisi ehkä saada enemmän irti, vaikka tietty yllätyksellisyys toki puuttuisi. Mutta kuten sanottua, pidin kyllä kirjasta ja mielestäni se kannattaa lukea.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnusen esikoisteosta Neljäntienristeystä on kehuttu paljon, joten luonnollisesti suhtauduin siihen hieman epäluuloisesti. :) Kirja on kuitenkin erittäin hyvä. Juonessa ei sinänsä ollut mitään kovin yllättävää, ainakaan minulle, mutta kerronta on soljuvaa ja sopivan eleetöntä. Tämä kirja todella vie mukanaan.

Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta niin, että aina kerrallaan kerrotaan yhden henkilön elämästä. Ajassa hypellään siis edestakaisin. Pidin tästä usean näkökulman ratkaisusta: tapahtumista saa monipuolisen käsityksen, kun eri ihmiset näkevät tilanteiden eri puolet.  

Kirjan päähenkilöistä ensimmäisenä "äänessä" on kätilö Maria, jonka elämää aletaan seurata 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäinen kohtaus oli itselleni yllättävän rankkaa luettavaa, mutta toisaalta se loi sopivan pohjan jatkolle. Marian elämä ei ole ruusuilla tanssimista: häntä pidetään sekä ammattinsa puolesta että aviottoman tyttären synnyttämisen vuoksi hieman epäilyttävänä. Mariasta kasvaakin vahva ja itsellinen nainen. Tietynlaisena kontrastina tälle toimivat Marian tytär Lahja sekä hänen miehensä Onni, jotka elävät salaisuuksien sävyttämässä avioliitossa kukin omalla tavallaan tyytymättöminä. Lahja ei katkeruudessaan ole mitenkään miellyttävä hahmo, mutta hänen persoonansa on vahvasti esillä koko kirjan ajan. Onnin tarina puolestaan koskettaa ja laittaa miettimään, kuinka jokaisen pitäisi saada olla oma itsensä. Lahjan ja Onnin pojan vaimo Kaarina saa myös oman puheenvuoronsa: rinnakkaiselo hankalan anopin kanssa ei aina ole helppoa.

Hieno kirja.

Pekka Hiltunen: Iso

"Toisin kuin usein väitetään. lihavuus ei ole sairaus. Se ei ole epidemia, ei moraalinen alennustila eikä heikkouden osoitus. Se on ihmisen ominaisuus. Ihminen voi lihoa monista syistä ja monella tavalla, on olemassa lukemattomia tapoja tulla lihavaksi, olla lihava, kantaa lihavuutensa, ja niillä kaikilla on syynsä. Osa meistä lihavista on sairaita, niin kuin hoikistakin, ja osa meistä on terveitä. Pelkkä paino ei tee meistä kumpaakaan."

Pekka Hiltusen Iso on kirja, josta innostuin paljon heti kuultuani sen ilmestymisestä. Aloin parisen vuotta sitten tutustua samaa aihepiiriä eli lihavuutta käsitteleviin blogeihin, ja kirjan sanoma vaikutti hyvin saman kaltaiselta. Iso ilmestyi jo viime vuonna, mutta jotenkin on ehkä vähän jännittänyt lukea sitä, kun odotukset olivat korkealla. Kirjan päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka painaa melkein 140 kiloa. Hän on juuri palannut Tampereelle kolmen Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen, koska on menettänyt työpaikkansa ja poikaystävänsä ja kokee muutenkin epäonnistuneensa kaikessa. Anni saa onneksi vanhan vuokra-asuntonsa takaisin ja alkaa huomaamattaan tutustua paremmin vuokranantajaansa Huivirouvaan. 

Tarinalle keskeistä on se, että Anni on hyvin lihava, mutta se ei ole hänelle itselleen ongelma. Ongelmana on muiden suhtautuminen hänen lihavuuteensa. Anni on esimerkiksi erotettu työpaikastaan ihan vain sen takia, että hän on lihava, eikä sovi paikan imagoon. Ongelmallista on myös terveysministerin lanseeraama kampanja lihavuutta vastaan, jossa toistetaan samoja (virheellisiä) asioita kuin aina lihavuudesta ja lihavista ihmisistä puhuttaessa. Anni päättää alkaa toteuttaa toisinajattelijuuttaan käytännössä eli ryhtyä ajatuksista tekoihin.

Hiltunen kirjoitti vuonna 2007 Imageen artikkelin lihavuudesta ja kiinnostui aiheesta enemmänkin. Kirja on fiktiota, mutta siinä viitataan olemassaoleviin tutkimuksiin ja artikkeleihin. Tarinan lomaan on ripoteltu Annin valmistamia puheita, joissa käydään läpi monia lihavuuteen liittyviä näkökulmia faktan pohjalta. Itselleni moni kirjassa käsitelty asia oli jo ennestään tuttua, mutta oli mukava nähdä, kuinka monipuolisesti Hiltunen aihetta käsitteli aina painoindeksin käyttökelvottomuudesta siihen miten hormonit vaikuttavat laihtumiseen. Myös fatospheresta eli blogimaailmasta puhutaan.

"Lihavuuden vaikutus sairauksiin on epäselvä, usein olematon. Miksi asiantuntijat väittävät, että läski tappaa? Koska niin väestöntutkimuksia tehdään, karkeilla oletuksilla, etsitään syy-seuraussuhteita asioista, jotka joskus kytkeytyvät toisiinsa ja joskus eivät. Ja koska läski on helppo vihollinen, jonka vastustaminen palvelee monia muita tarkoituksia. Lihavuuden kontolle laitetut sairaudet johtuvat usein kahdesta aivan muusta asiasta: huonosta ruokavaliosta ja vähäisestä liikkumisesta."   

Iso ei välttämättä ole kerronnallisesti tai kielellisesti mitenkään erityinen, mutta se on silti hyvä kirja, jossa on tärkeä sanoma: Paino tai koko ei kerro henkilön terveydestä tai elintavoista mitään. Jokainen saa olla sen kokoinen kuin haluaa, eikä se ole kenenkään muun asia.

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children (suom. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille) on jälleen yksi kirjaston e-kirjalöytö. Tämänkin kirjan kohderyhmänä taitaa olla nuoret aikuiset, mutta minähän olenkin ihan nuori ainakin omassa mielessäni. Olisi kyllä mielenkiintoista saada kirja käsiini myös painettuna versiona, sillä se sisältää tekstin lisäksi valokuvia, joista tuo kansikuva on yksi esimerkki. Koko tarinan idea on kirjailija Ransom Riggsin mukaan lähtenyt valokuvista. Hän kerää itse vanhoja mustavalkovalokuvia, joista osa on varsin kummallisia, kuten kannen leijuva tyttö. Riggs alkoi kirjoittaa tarinaa kuvien pohjalta, ja osa kuvista päätyi kirjaankin. Valokuvat tuovat hienon ja välillä vähän kammottavankin lisän tarinaan. 

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Jacob, joka elää ihan tavalllista elämää, kunnes hänen isoisänsä kuolee. Isoisä on aina kertonut Jacobille tarinoita omasta lapsuudestaan, paostaan Puolasta toisen maailmansodan aikana ja ajasta, jonka hän vietti walesilaisella saarella sijanneessa lastenkodissa. Isoisän tarinat lastenkodista ovat hyvin mielikuvituksellisia ja hänen näyttämänsä valokuvat näkymättömästä pojasta ja muista vastaavista vaikeita uskoa todeksi. Jacob pitääkin muiden tavoin isoisän kertomuksia vain satuina, kunnes isoisä tapetaan ja Jacob alkaa epäillä, että isoisän pelkäämät hirviöt ovatkin totta. Hän lähtee isänsä kanssa Walesiin tutustumaan isoisän lapsuuden asuinpaikkaan ja toivoo löytävänsä sieltä vastauksia. Saarelta löytyykin joukko ihmisiä, jotka saavat Jacobin tajuamaan, ettei hänkään ole ihan tavallinen, vaan yksi eriskummallisista.

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on (ajoittain) jännittävä kirja, mutta ei mielestäni varsinaisesti kauhua, vaikka sellainenkin leima kirjalle on lyöty. Aineksia olisi kyllä ollut kauhutarinaankin. Odotin kannen ja kuvauksen perusteella ehkä hieman erilaista kirjaa, mutta pidin kyllä tästäkin. Kirjan alkuosa oli mielestäni vahvempi kuin loppuosa, ja tunnelma sopivan tiheä ja kutkuttava, kun saaren arvoitus ei ollut vielä paljastanut. Lopussa oli toki omat jännät paikkansa, mutta tarina oli jotenkin tavanomaisempi. Kiinnostavaa nähdä, mitä kirjailija saa tarinasta irti jatko-osassa. Sekin on jo lainattu.

Jules Verne: Around the World in 80 Days

Jules Vernen tarina 80 päivää kestävästä maailmanympärimatkasta tuli minulle - ja varmasti monelle muullekin - tutuksi piirrossarjan myötä, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi kirjaa tai muistaakseni mitään muutakaan Vernen teosta. Around the World in 80 days eli suomennettuna Maailman ympäri 80 päivässä kertoo lontoolaisesta Phileas Foggista, joka elää säntillistä ja täsmällistä herrasmiehen elämää. Hän viettää paljon aikaa klubilla ja pitää kortinpeluusta. Eletään syksyä 1872 ja brittiläinen imperiumi on voimissaan. Intiaan rakennetaan uusia rautateitä, ja eräs lehti uutisoikin, että näiden rautateiden ja muutamaa vuotta aiemmin avatun Suezin kanavan ansiosta on mahdollista matkustaa maailman ympäri 80 päivässä. Herra Fogg on myös vakuuttunut tästä ja lyökin 20 000 puntaa vetoa siitä, että hän voi matkustaa tiettyä, ennaltamäärättyä reittiä pitkin laivalla ja junalla maailman ympäri ja käyttää matkaan korkeintaan 80 vuorokautta. Matkaan hän lähtee heti samana iltana ja ottaa mukaansa juuri palkkaamansa palvelijan, ranskalaisen Passepartout'n.  

Samaan aikaan Lontoossa kuhistaan pankkiryöstöstä, joka on tapahtunut keskellä kirkasta päivää. Phileas Foggista tulee yhtäkkiä yksi epäillyistä, ja hän saa peräänsä poliisin nimeltä Fix. Foggin ja Passepartout'n matka johtaa Lontoosta Suezin kautta Intiaan, sieltä Japaniin ja edelleen Yhdysvaltoihin ja jälleen takaisin Iso-Britanniaan. Matkalla tapahtuu tietysti kaikenlaisia vastoinkäymisiä, joten lukija pääsee jännittämään, miten matkaajien oikein käy. 

Tarina kulkee eteenpäin kuin juna, tasaisesti ja varmasti, tosin ajoittain hieman itseään toistaen. Välillä kerronta on myös vähän yksitoikkoista, mutta onneksi vain välillä. Vernen huomioita englantilaisista ja muun maalaisista oli mielenkiintoista lukea, samoin kuvauksia eri maista. Pidin kirjasta kaiken kaikkiaan, eikä haitannut, vaikka muistin loppuratkaisunkin. Eikä sekään, että ajattelin koko ajan mielessäni Foggia leijonana ja Passepartout'ta kissana... 

David Nicholls: Kaikki peliin

David Nichollsin Kaikki peliin kertoo Brianista, joka aloittaa opintonsa yliopistossa 80-luvun puolivälissä. Brian odottaa opiskelijaelämältään paljon: viiltävän älykkäitä keskusteluja, kauniita naisia ja ylipäätään oikean elämän alkamista. Ensimmäisen illan bileissä hän tapaakin unelmiensa tytön, Alicen, mutta onnistuu kännipäissään antamaan itsestään hieman erikoisen ensivaikutelman. Alice ja Brian pyrkivät molemmat mukaan Yliopistovisaan, joten Brian pääsee kuin pääseekin tutustumaan rakkautensa kohteeseen paremmin. Brianilla on tietokilpailuihin sopiva erinomainen muisti, mitä nyt keskittyminen meinaa herpaantua naiskauneuden vuoksi... 

Tarinassa seurataan Brianin ensimmäistä opiskeluvuotta, visailujoukkueen valmentautumista kilpailuun sekä tietysti ihmissuhdekuvioita. Mielenvaivaa aiheuttavat sekä naiset että kaverit. Brian tuntuu muutenkin olevan usein vähän hukassa. Hän päästelee sammakoita suustaan, on välillä ärsyttävä, teennäinen ja kaiken kaikkiaan epävarma. Brianin hahmosta ei kuitenkaan voi olla pitämättä, vaikka hän ajoittain aiheuttaakin myötähäpeää. Mutta myös myötätuntoa.

Sinä päivänä oli mielestäni parempi kuin tämä Kaikki peliin, mutta pidin kyllä tästäkin. Kirja on nopealukuinen ja sujuva. Nichollsia voisi olla kiinnostavaa lukea myös alkuperäiskielellä, vaikkei käännöksessäkään mitään valittamista ole.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat, Keisari seisoo palatsissaan ja Kuolema savolaiseen tapaan

Eeva Tenhusen dekkarit ovat olleet lukulistallani jo jonkin aikaa, eikä suotta. Tykästyin Tenhusen sujuvaan ja omintakeiseen tyyliin ja luin saman tien kolme hänen kirjoistaan. Mustat kalat on Tenhusen vuonna 1964 ilmestynyt esikoisteos, jonka päähenkilönä ja minä-kertojana on Olavinlinnassa kesäoppaana työskentelevä Liisa. Linnassa työskentelee myös muun muassa Liisan kämppis, hänen muita opiskelukavereitaan sekä entinen poikaystävänsä. Ihmissuhdesotkuilta ei siis voida välttyä. Eräänä päivänä eräs oppaista löydetään kuolleena, eikä hän jää ainoaksi uhriksi.

Kirja alkaa Olaus Magnuksen kuvauksella Olavinlinnasta, sitä ympäröivästä mustasta virrasta ja onnettomuuksia ennustavasta soittajasta. Linna onkin sopivan arvoituksellinen ja synkkä tapahtumapaikka rikoksille. Pidin myös Liisasta päähenkilönä. Hän pyörtyilee, huolestuu ja kehittelee päässään mielikuvituksellisia tapahtumaketjuja, mutta on myös hauska, terävä ja rohkea. Vastavoimana hänelle rikoksia selvittelee vakaa ja luotettava komisario Martti Halla.
 
 Liisa ja Martti esiintyvät myös muutamassa muussa Tenhusen dekkarissa, kuten kirjassa Keisari seisoo palatsissaan, jossa mukana on - ainakin kirjeiden välityksellä - myös eräs kolmas Mustien kalojen henkilöistä. Liisa on tällä kertaa vierailulla Brennerin sukutilalla kerätäkseen aineistoa tutkielmaansa Keisarista eli Erik Brenneristä. Tämä arvostettu kirjailija on kuollut jo parikymmentä vuotta sitten, mutta hän elää edelleen vahvasti perheenjäsenten puheissa. Sukutilalla on sattunut jokin aika sitten tapaturmainen kuolema, joka kiinnostaa Liisaa. Kun myös perhetuttava menehtyy, alkavat aiemmatkin tapahtumat vaikuttaa tahallisilta. Brennerin suvun kunnia on tärkeää kaikille, joten rikoksen selvittäminen ei ole helppoa.

Kuolema savolaiseen tapaan sijoittuu Viinamäki-nimiseen yläsavolaiseen kylään, josta Liisa ja Martti ostavat rapistuneen tilan kodikseen. Kodin kellarista löytyykin yllättäen nuoren naisen ruumis. Rikos näyttää jo ratkenneen nopeasti, mutta Liisalla ja Martilla on omat epäilyksensä. Viinamäen kylä on jälleen mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Kylän alkuperäiset asukkaat ovat melkein kaikki nimeltään Tikkasia ja sukua toisilleen. Myös tässä kirjassa eräs keskeisistä henkilöistä, Viinamäen Vanha Santeri, on itse asiassa menehtynyt melkein neljäkymmentä vuotta sitten, mutta hänen vaikutuksensa näkyy edelleen kyläläisten elämässä.

Kylässä asuu myös muita kaupungista muuttaneita, joita Tenhunen kuvaa pilke silmäkulmassa. Tohtorinnan mielestä esimerkiksi on kamalaa, että maaseudun asukkaat eivät osaa arvostaa lihasvoimin tehtyä työtä ja terveellistä väsymyksentunnetta, vaan haikailevat koneiden ja edistyksen perään. Hänen mukaansa veden hakeminen kaivosta pakkasaamuna on vain niin ihanaa. "Alkuperäisasukkaita" ei säästellä myöskään, sillä Tenhunen kuvailee myös savolaisten ominaispiirteitä ehkä vähän turhankin runsaasti.

Kuolema savolaiseen tapaan ei kirjana vetänyt vertoja kahdelle muulle, vaikka siinäkin lopussa päästiin kunnolla vauhtiin. Alussa meinasin mennä sekaisin henkilöistä, ja kirjan keskivaiheilla kerronta ei ihan pysynyt kasassa. Liisan käytös hämmästytti myös. Loppu pelasti kuitenkin paljon, ja kirjasta jäi ihan hyvä vaikutelma.

Aion lukea muutkin Tenhusen kirjat ja suosittelen myös muille dekkarien ystäville.

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on kirja, jota

luultavasti en olisi lukenut, ellei sitä olisi ollut saatavilla e-kirjana kirjastosta. Kyse on nimittäin nuortenkirjasta, enkä yleensä vieraile niillä osastoilla kirjastossa käydessäni. Kirja vaikutti kuitenkin sopivan kevyeltä aamulukemiseksi, ja sitähän se olikin.

17-vuotias Hadley on matkalla New Yorkista Lontooseen isänsä häihin. Hän myöhästyy alkuperäiseltä lennoltaan, mutta onnekseen tapaa lentokentällä mukavan Oliverin, joka on myös matkustamassa samalla lennolla. Luonnollisesti he sattuvat istumaan samalla penkkirivillä ja pääsevät lopulta vierekkäin istumaan. Lennon aikana leimahtaa lempi, mutta harmittavasti nuoret joutuvat toisistaan eroon passintarkastuksessa. Hadleylla on kiire häihin, mutta ajatus Oliverista ei jätä häntä rauhaan.

Tarinan toisena juonteena on Hadleyn ja hänen isänsä suhde. Hadleyn on vaikea hyväksyä vanhempiensa eroa ja sitä, että hänen isänsä on nyt menossa naimisiin "vieraan brittinaisen" kanssa, jota Hadley ei ole edes koskaan tavannut. Kirja ei siis ole pelkästään hattaraa, vaan mukana on myös pieni kasvutarina.

Sinänsä Tilastollinen todennäköisyys jne. ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta viihdytti ainakin minua ihan mukavasti. Loppukin on varsin ennalta arvattava, mutta toisaalta ei tällaiselta kirjalta muuta odotakaan.

Täällä taas

Kevään ja alkukesän hiljaiselon jälkeen koitan hiljalleen palata blogin pariin. Olen nimittäin lukenut parin viime kuukauden aikana taas mukavaan tahtiin kirjoja. Tähän on kaksi syytä: päivittäiset junamatkat ja hurahdus e-kirjoihin. En ole aiemmin ollut niin kovin innostunut e-kirjoista, mutta ajattelin kokeilla, kun hankkimani tabletin kylkiäisenä tuli lahjakortti Elisa Kirjaan. Sittemmin olen löytänyt muitakin kauppapaikkoja ja lainannut e-kirjoja ihan kirjastostakin. Valikoima on toki (vielä) rajallinen, mutta tähän asti on riittänyt luettavaa. Olen lukenut mm.

• Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan viisi ensimmäistä osaa. Lähinnä teineille suunnattua fantasiaa. Huomasin, etten ihan kuulu kohderyhmään, kun meinasin ajoittain tuskastua tunnekuohuihin ja tykkää-ei-tykkää-tyyppisiin juonenkäänteisiin. Muuten kyllä pidin Claren luomasta maailmasta, jossa elää ihmisten lisäksi myös demoneita vastaan taistelevia ja enkelten nimeen vannovia varjometsästäjiä sekä vampyyreita, ihmissusia ja haltioita.
• David Nichollsin Sinä päivänä. Mukavan helppolukuinen romaani Emmasta ja Dexteristä, joiden elämää seurataan parinkymmenen vuoden ajalta aina tiettynä päivänä. Elokuvankin katsoin heti perään ja sekin oli kivaa ajanvietettä. eikä edes häiritsevästi poikennut kirjasta, vaikka luonnollisesti asioita käsiteltiin paljon lyhyemmin ja pintapuolisemmin.

• Seppo Jokisen uusimman Mustat sydämet, jossa komisario Koskinen pääsee selvittämään mysteereitä Australiassa asti. Mukana on mielenkiintoista kuvausta australiansuomalaisten elämästä. Mustat sydämet on jo sarjan 19. osa, mutta edelleen toimii erittäin hyvin.

Melko kevyissä tunnelmissa on menty, mutta tarkoitukseni olisi sivistää itseäni myös klassikoilla. Lukemista odottavat esimerkiksi Shakespearen Othello ja Macbeth, Zolan Nana ja Dickensin Suuria odotuksia. Ai niin, ja Volter Kilven Alastalon salissa, jonka läpi kahlaaminen voi kyllä olla liikaa. :)

Sebastian Faulks: Engleby

Sebastian Faulksin Engleby kertoo Mike Englebystä, joka opiskelee englantilaisessa yliopistossa 1970-luvulla. Minä-kertoja Mike kuvaa elämäänsä ja ympäristöään terävästi, mutta pisteliäästi. Välillä hän muistelee myös lapsuuttaan kiusattuna sisäoppilaitoksen oppilaana. Mike on selvästi älykäs, mutta ei mitenkään kauhean miellyttävän oloinen henkilö. Hän käyttää pillereitä ja runsaasti alkoholia, eikä peitä alentuvaa suhtautumistaan muihin. Opiskelutovereiden joukossa on kuitenkin eräs Jennifer, josta Mike pitää ja jonka seuraan hän hakeutuu. Jenniferin yllättävän katoamisen seurauksena poliisikin kiinnostuu Mikestä. Lukija pääsee miettimään, mitä oikeasti on tapahtunut ja onko Mike luoma kuva elämästään todenmukainen vai ei.

Tarinaa kerrotaan hyvin selkeästi Mike Englebyn näkökulmasta. Kirjan onnistuneinta antia on se, kun lukija huomaa, kuinka paljon toisten mielikuvat ja käsitykset itsestä voivat erota omasta minäkuvasta. Toisaalta paljon voidaan myös jättää kertomatta, kuten tässäkin kirjassa käy ilmi.

Kirjan viimeinen kolmannes oli mielestäni paras osa. Alkupuolella olisi kaivattu hieman tiivistämistä, mutta loppuosa oli mielenkiintoinen ja yllätyksellinen. Ehkä tuon alkuosan vuoksi meinasin jossain vaiheessa kyllästyä kirjaan, mutta onneksi kuitenkin sinnittelin loppuun. Englebystä jäi jotenkin hieman outo jälkimaku, mutta mielestäni se oli kuitenkin lukemisen arvoinen.

Jenny Colgan: The Loveliest Chocolate Shop in Paris

Jenny Colgan on viime vuosina erikoistunut kirjoittamaan herkkuihin liittyviä kirjoja - Cupcake Café, Rosie Hopkins' Sweet Shop of Dreams ja nyt tämä Chocolate Shop. Kirjoissa on mukana myös reseptejä, mikä on ihan mukava lisä, vaikka en ainakaan vielä ole innostunut mitään niistä kokeilemaan. 

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, tarinan keskiössä on Pariisissa sijaitseva suklaakauppa. Englantilainen Anna on joutunut työtapaturman seurauksena sairaalaan, missä hän tapaa entisen ranskan kielen opettajansa Clairen. Claire opettaa Annalle ranskaa ajan kuluksi ja lopulta järjestää tälle mahdollisuuden työskennellä vanhan tuttavansa suklaakaupassa Pariisissa. Anna matkustaa kanaalin toiselle puolelle, asettuu asumaan persoonallisen kämppiksen kanssa ja aloittaa työt uudessa työpaikassaan. Annan kokemusten lomassa käydään takaumien kautta läpi myös Clairen elämää Pariisissa neljäkymmentä vuotta sitten. 

Luulin, että kirjaa lukiessa alkaisi tehdä mieli suklaata, mutta ei oikeastaan ihan hirveästi. Lähinnä tuli sellainen olo, että pitäisi ehkä ostaa harvemmin, mutta parempaa. Toisaalta kirjan päähenkilökin huomaa, että vaikka käsin laadukkaista aineksista tehty suklaa on taivaallinen elämys, on tutulla bulkkitavarallakin oma sijansa. 

The Loveliest Chocolate Shop in Paris on takuuvarmaa Colgania. Kirja viihdyttää ja ehkä vähän jopa liikuttaakin.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Bussimatkani toisella puoliskolla tartuin Fredrik Backmanin kirjaan Mies, joka rakasti järjestystä, jonka nappasin mukaan kirjaston pikalainahyllystä tietämättä kirjasta sen enempää. Onneksi nappasin, sillä ihastuin kirjaan oikein kunnolla. Harvoin tulee saman kirjan kohdalla sekä naurettua ääneen että liikututtua kyyneliin. Ylipäätään en ihan hirveän usein naura ääneen lukiessani, mutta tämän kirjan kuivahko huumori puri meikäläiseen. 

Ove on 59-vuotias mies, jolle on tärkeää, että asiat ovat tietyssä järjestyksessä ja että sääntöjä noudatetaan. Hän kiertääkin joka aamu kuuden jälkeen rivitaloyhtiönsä pihassa tarkistamassa, että vieraspaikoilla ei pysäköidä yli sallitun ajan tai että roskalaatikoissa ei ole niihin kuulumatonta tavaraa. Tästä ehkä voi jo arvata, että Ove ei ole kaikkein pidetyin mies. Monessa asiassa hänestä tulee mieleen Kyrön Mielensäpahoittaja, sillä myös Ove ei aina ymmärrä kaikkia nykymaailman kotkotuksia. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun naapuriin vastikään muuttanut perhe - tomppelimies, ulkomaalainen nainen ja kaksi lasta - soittaa Oven ovikelloa. Pian Ove huomaa joutuneensa mukaan perheen elämään enemmän kuin tahtoisi. Myös kulmille eksynyt kulkukissa tykästyy häneen.

Tarinassa vuorottelevat nykyhetken ja menneisyyden kuvaukset. Takaumien kautta valotetaan Oven elämää ja monia vastoinkäymisiä, joita hän on joutunut kokemaan. Ove on äkäinen, itsepäinen ja äkkipikainen mies, mutta tarinan edetessä hänestä paljastuu myös pehmeämpi, kiltimpi ja äärimmäisen oikeudenmukainen puoli. Hän käy vimmalla taisteluun byrokratiaa vastaan ja auttaa - joskin hieman vastentahtoisesti - naapureitaan näiden arkisissa ongelmissa.

Mies, joka rakasti järjestystä on hauska, mutta ehdottomasti myös koskettava kirja. Suosittelen sitä lämpimästi.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Viime viikonlopun bussimatka Jyväskylään ja takaisin sujui loistavasti, sillä seuranani oli mennen tullen hyvää lukemista. Menomatkan matkakumppanina oli Maria Semplen Missä olet, Bernadette? Kirjan päähenkilö Bernadette Fox on palkittu arkkitehti ja varsin omalaatuinen nainen, joka pysyttelee mielellään kotinsa uumenissa ja hoitaa monia asioita intialaisen nettiassistenttinsa välityksellä. Esimerkiksi matkavaraukset tai ruoan tilaaminen hoituvat kätevästi Intiasta käsin. Bernadetten perheeseen kuuluvat Microsoftilla työskentelevä Elgin, heidän 15-vuotias tyttärensä Balakrishna eli Bee sekä Jätski-koira.

Bernadette katoaa juuri ennen kuin perheen on määrä matkustaa Etelämantereelle. Bee alkaa selvittää äitinsä katoamista, ja koko kirja onkin oikeastaan hänen kokoamansa kertomus erään syksyn ja talven tapahtumista. Kirja koostuu suurimmaksi osaksi sähköposteista, kirjeistä, raporteista, fakseista ja muista vastaavista, joiden avulla kerrotaan Bernadetten ja hänen lähipiirinsä elämästä. Itse pidin paljon tästä tyylillisestä ratkaisusta, koska näin puheenvuoro saadaan hyvinkin monelle henkilölle. Minä-kertoja Bee pääsee myös välillä ääneen. Kertojavaihdoksista huolimatta tarina pysyy yhtenäisenä.

Missä olet, Bernadette? on mukavan erilainen, viihdyttävä ja hieman piikikäskin teos. Kirjaa ei kannata lukea kovin vakavissaan, sillä Semple vetää monissa paikoissa sopivasti yli. Tarinan imu ei ehkä oikein kanna ihan loppuun asti, mutta kokonaisuudessaan pidin kirjasta paljon.

Tuija Lehtinen: Nappikaupan naiset ja Morsiuskamari

Morsiuskamari on Tuija Lehtisen tuorein aikuisten romaani, joka sijoittuu samaan ympäristöön kuin vuonna 2009 ilmestynyt Nappikaupan naiset. Itselläni Nappikaupan naisten lukemisesta oli jo muutama vuosi, joten luin sen sitten samantien Morsiuskamarin perään. Olisi ehkä ollut parempi lukea nämä toisinpäin, vaikka sinänsä Morsiuskamari on ihan itsenäinen kirjansa. Minua vain paikoitellen häiritsi aikaisemman teoksen tapahtumiin ja henkilöihin viittaaminen, kun en muistanut, miten kaikki oikein menikään. Juonen ymmärtämistä nämä viittaukset eivät kyllä häirinneet. 

Aloitan Nappikaupan naisista. Kirjan päähenkilö Saskia Soikkeli on kylmäkkö-kondiittori, joka saa tarinan alussa tarpeekseen miesystävänsä ravintolassa työskentelystä ja koko miehestä ylipäätään. Uuden työpaikan Saskia löytää vanhanaikaisesta nappikaupasta, jonka omistavat kaksi sisarusta. Toinen sisar on loukkaantunut onnettomuudessa, joten hänelle kaivataan sijaista. Nappikauppa sijaitsee pienellä kävelykadulla, jonka varrella on muitakin omalaatuisia kauppoja ja kauppiaita. Saskialle kävelykadun ihmiset tulevat nopeasti tutuiksi, ja hän alkaa myös kehitellä uusia aktiviteetteja piristämään nappikaupan arkea. Luonnollisesti mukana on myös miesseuran etsintää ja romanttisia hetkiä. 

Nappikaupan naiset oli sekä ensimmäisellä että toisella lukukerralla mielestäni hyvä. Viihdyttävää ja sujuvaa luettavaa, mukavasti huumoria ja miellyttävän vähän siirappia. Odotin siis myös Morsiuskamarilta samaa, mutta kirja ei harmillisesti yltänyt samalle tasolle. Morsiuskamari ajoittuu noin neljän vuoden päähän Nappikaupan naisista ja mukana on osittain samoja henkilöitä. Päähenkilö on tällä kertaa Neela Naakka -niminen kampaaja (Lehtinen on ilmeisen tykästynyt alliteraatioon eli alkusointuun), joka työskentelee ja asuu kävelykadun varrella. Morsiuskamari-nimi tulee siitä, että jokainen Neelan asunnossa 2000-luvulla asunut nainen on löytänyt miehen lähiympäristöstä. Neelallakin riittää miesseuraa, jopa sama luikuri-Lurre kuin Saskialla toisessa kirjassa. Päänvaivaa aiheuttaa lisäksi kadulla tapahtunut yliajo, jota Neela pyrkii selvittämään. Mukana on siis myös dekkarin aineksia. 

Tarinan alussa ärsytti kiire. Vaikutti siltä, että kirjailija halusi välttämättä esitellä heti ensimmäisessä luvussa kaikki kirjan henkilöt, ympäristön sekä päähenkilön taustan, nykytilanteen ja tulevaisuuden suunnitelmat (sekä niiden pieleen menon). Minun makuuni ehdottomasti liikaa. Lisäksi siis myös mietin koko ajan, että tämä henkilö oli kyllä jo Nappikaupan naisissakin, eikö ollut ja mitäs tämän kampaamon tilalla siinä kirjassa olikaan. Tämä nyt ei kuitenkaan mitenkään ratkaisevasti vaikuttanut kokonaiskuvaan kirjasta. Lehtisellä nyt vain on tietty tyyli ja tietyt muotit päähenkilöille, jotka eivät aina ihan miellytä meikäläistä. Morsiuskamari on ihan ok hömppää, mutta ei sen kummempaa.

Loppuvuosi 2013

Blogilaiskuuden vuoksi tiivistän nyt kiinnostavimmat vuoden 2013 lopun kirjat yhteen tekstiin. 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Jostain kumman syystä en ole aikaisemmin lukenut Tuomas Kyröltä mitään. Pidän kuitenkin hänen tyylistään esimerkiksi Hyvissä ja huonoissa uutisissa, joten oli aika tarttua kirjaan. Mielensäpahoittajan vaimo on joutunut vuodeosastolle, eikä uusi kotiavustajakaan ole ollenkaan vanhan veroinen. Mies joutuu siis alkamaan opetella ruoanlaittoa, jossa on omat kommelluksensa. Pidin kirjan tyylistä ja kerronnasta. Harmittavan lyhyt teos kyseessä, mutta onneksi on monta muuta Kyröä vielä luettavana. 

Lissa Evans: Their finest hour and a half

Olen lukenut Evansilta aikoinaan useaankin kertaan Spencer's list -nimisen kirjan, joka on mainio. Ther finest hour and a half ei ollut ihan samaa tasoa, mutta ansaitsee kuitenkin maininnan mielenkiintoisten yksityiskohtien ja ajankuvan vuoksi. Kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisesta Lontoosta, jossa pommitusten, hälytysten ja raunioiden keskellä tehdään propagandafilmejä monenlaisiin tarkoituksiin. Päähenkilöt - näyttelijä, käsikirjoittaja, ompelija, sota-asiantuntija - kohtaavat mielialaa nostattavaa sankarielokuvaa tehtäessä. Tarina lähtökohta on lupaava, mutta jotenkin se ei vain vienyt mukanaan. Kirjaa olisi mielestäni voinut tiivistää selvästi, sillä meinasin melkein jättää sen kesken. 

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Luin Vilkkumaan esikoisteoksen suurella mielenkiinnolla, mutta pienellä varauksella. Tässäkin kirjassa tarinaa kerrotaan usean eri henkilön näkökulmasta: Silja hakee piristystä perhe-elämään kirjoituskurssilta ja kehittää itselleen alter egon, Gwendolynin, jonka menestystarinaa seurataan myös kirjassa. Kurssin opettajasta Villestä tulee Siljalle tärkeä henkilö. Samalla kurssilla on myös Linda, nuori stand up -koomikko, josta tulee hetkessä julkkis provosoivien lehtikirjoitustensa vuoksi. Vilkkumaa erottaa henkilöt toisistaan erilaisilla kerrontatyyleillä, mikä on ihan mukava ratkaisu, vaikka ehkä välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Tarina kulkee mielestäni sujuvasti ja kirjaa on mukava lukea. Pidin kirjaa viihdyttävänä, mutta en usko, että se jää kovin pitkäksi aikaa mieleen. 

Reijo Mäki: Intiaani
Reijo Mäen uusimmassa seikkaillaan niin Suomessa kuin rapakon takanakin. Kirjan alussa saaristolautalla tapahtuu murhia, ja Jussi Vares osuu naisystävänsä Petran kanssa ensimmäisenä paikalle. Petran entinen miniä on kadonnut alukselta, mikä johtaa laajaan spekulointiin hänen osuudestaan murhiin. Vares saakin tehtäväkseen puhdistaa miniän maineen. Vuorotellen tämän tarinan haaran kanssa kulkee toinen kertomus, joka sijoittuu Yhdysvaltoihin Montanaan intiaanireservaatin laitamille. Suomalainen nainen matkaa kohti länsirannikkoa, mutta joutuu hämäräperäisten konnien uhriksi. Mäki saa kyllä hyvin kerättyä langanpäät yhteen, mutta alussa kirja tuntuu vähän turhan hajanaiselta ja hieman turhan hitaasti kulkevalta. Loppujen lopuksi pidin kuitenkin tästäkin kirjasta. Hieman tosin häiritsi englanninkielisten heittojen ja sanojen viljely dialogissa. 

Vuosi 2013 oli minulle laiska lukuvuosi. Luin kyllä yli 60 kirjaa, joten en nyt voi varsinaisesti sanoa lukeneen vähän, mutta on se selvästi vähemmän kuin aiemmin. Mukana oli  paljon vanhoja, hyväksihavaittuja tuttuja, mutta myös monia uusia tuttavuuksia, joista parhaiten mieleen jäi Tulen ja jään laulu -sarja, jonka viidennen ja viimeisimmän osan sain luettua eilen. En siis ihan jouluun mennessä saanut viisikkoa luetuksi, mutta melkein. Nyt täytyy sitten odottaa määrittelemätön aika seuraavaa osaa. Tämä viides ilmestyi vuonna 2011, mutta senkin kirjoittaminen kesti muistaakseni kuusi vuotta, joten saattaa olla, että hetken aikaa joutuu odottamaan. 

Muita vuoden kohokohtia olivat ainakin Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, Emma Donoghuen Huone sekä Kati Hiekkapellon Kolibri.