Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Isänmaan tähden oli yksi viime vuoden Finlandia-ehdokkaista, ja hieno kirja onkin kyseessä. Kahdeksankymppinen Antti elää vain puolittain kirjan nykyhetkessä, sillä hänen ajatuksiinsa ja kokemuksiinsa sekoittuvat jatkuvasti toisen maailmansodan aikaiset kokemukset SS-joukoista. Antin serkku Kaarlo muistelee myös sotaa, vaikkakin hänen kokemuksensa ovat hyvin erilaiset. Suomalaisten SS-miesten elämää kaukana kotoa kuvataan takaumilla. Sota ei ole kaunista, ja se tulee myös tässä kirjassa hyvin esiin. 

Linturin kerronta on sujuvaa ja vivahteikasta, joten kirjaa oli ilo lukea. Mielestäni erityisesti kohdat, joissa Antin läheiset ihmiset sekottuivat hänen mielessään rintamakavereihin, on kirjoitettu taidokkaasti.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

Maria Kallio -huumassani hyppäsin yhden kirjan yli, koska sitä ei ollut saatavilla kirjastosta oikeaan aikaan. Ja toki olen sen lukenut jo moneen kertaan. Tuulen puolella on jälleen taattua Lehtolaista, vaikkakaan se ei jostain syystä lukeudukaan ihan suosikkeihini sarjassa.

Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi

Suden vuosi on jälleen yksi niistä kirjoista, jotka olen ennenkin lainannut, mutta joita en ole saanut ikinä luettua. Nyt kaipasin vaihtelua dekkariputken perään, ja tähän tarkoitukseen ainakin Suden vuosi sopi mainiosti. Yliopistomaailmaan sijoittuvassa ihmissuhdetarinassa päähenkilöinä ovat vaikeasta epilepsiasta kärsivä Sari, joka opiskelee kirjallisuustiedettä sekä rakoilevassa avioliitossa elävä Mikko, joka puolestaan opettaa ja tutkii samaista alaa.

Suden vuosi on mukavan kepeä ja viihdyttävä kirja. Yliopistomaailman kuvaukset kiinnostavat aina sattuneesta syystä, vaikka toki kirjassa ne ihmissuhteet ovat pääosassa.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani, Harmin paikka, Kuparisydän ja Luminainen

Innostuin viime viikonloppuna lukemaan jälleen kerran Maria Kallio -sarjaa, ja ahmin saman tien neljä ensimmäistä. Pidän sarjasta todella paljon edelleen. Kirjat ovat sujuvasti kirjoitettuja ja helppolukuisia dekkareita, joissa käsitellään kulloinkin tutkittavana olevan rikoksen lisäksi myös Kallion ja muiden päähenkilöiden yksityiselämää. Suosittelen lämpimästi. 

Laura Honkasalo: Eropaperit

Eropaperit kertoo erään perheen tarinaa aina 1940-luvulta vuoteen 2009. Kirjan nykyhetkessä perheen äiti, Leea, on hoidossa masennuksen vuoksi. Vuosien takaiset tapahtumat painavat edelleen mieltä, ja hän palaa muistoissaan omaan nuoruuteensa ja lastensa nuoruuteen. Toisaalla taas Leean entinen miniä, Sinikka, muistelee avioliittonsa onnellisia alkuaikoja. Sinikan ja Joken avioliitto ja varsinkin sen hajoaminen ovat kirjassa keskeisessä osassa. Eri henkilöiden näkökulmasta kuvataan rankan ja riitaisan eroprosessin vaikutuksia perheenjäseniin,  varsinkin Sinikan ja Joken lapsiin. 


Eropaperit on sinänsä helppolukuinen kirja, mutta ei kuitenkaan aiheeltaan mitenkään kevyt. Varsinkin Joken ja hänen uuden puolisonsa käytös on välillä niin käsittämätöntä, että uskottavuus on koetuksella. Eropaperit oli ihan mukava viikonloppukirja, vaikkei tosiaan mikään hyvän mielen kirja olekaan.

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Ja taas uusi ruotsalainen dekkarituttavuus, Anna Jansson ja Maria Wern -sarja. Jansson on käsittääkseni myös varsin suosittu kirjailija, mutta itse en oikein vakuuttunut ainakaan sarjan ensimmäisestä kirjasta. Vaitelias jumala  menee suoraan asiaan, sillä heti alussa metsästä löytyy rituaalimurhan uhri. Plussaa kirjassa onkin mielestäni ehdottomasti pohjoismaalaisen mytologian kuvaus. Juonessakaan ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikka siinäkin on pieniä (ja suurempiakin) uskottavuusongelmia. Kerronta sen sijaan tökkii ajoittain pahasti, vaikka kirja nopealukuinen onkin.  En tiedä, onko vika alkutekstissä vai käännöksessä, mutta en oikein välittänyt kirjailijan tavasta kuvailla ympäristöä ja tapahtumia yhden päälauseen virkkeillä. Ajattelin kuitenkin antaa Janssonille vielä toisen mahdollisuuden, sillä omassa kirjahyllyssäni odottaa lukemista jokin sarjan myöhemmistä osista. Ehkäpä tämä oli vain alkukankeutta.

Reidar Palmgren: Lentämisen alkeet

Lentämisen alkeet sijoittuu teatterimaailmaan. Minä-kertoja Vesa on kolmevitonen näyttelijä, joka työskentelee pienessä teatterissa. Hänen uransa ei ole edennyt ihan odotetulla tavalla, eikä elämä muutenkaan ole hääviä. Vesa löytää sattumalta teatteriin piilotetun käsikirjoituksen ja alkaa työstää siitä näytelmää. Samaan aikaan teatterissa kiertävät kummitustarinat tuntuvat käyvän toteen. 

Lentämisen alkeet ei ehkä ole mitenkään stereotyyppinen kummitustarina, mutta sellaiseksi sitä kuitenkin luonnehtisin. En oikeastaan osannut odottaa yliluonnollisuusaspektia kansitekstien perusteella, ja se kulkeekin varsin luontevana osana tarinaa, jossa keskeisessä osassa on teatterimaailman ja näyttelijän työn kuvaus. Lentämisen alkeet oli kaiken kaikkiaan iloinen yllätys, viihdyttävä ja sujuvasti kulkeva kirja.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Loppiaislukemisenani oli 14 solmua Greenwichiin, joka oli pakko lukea samantien loppuun asti. Kirja kertoo suomalaisesta Petristä ja hänen veljestään Karista, jotka liittyvät brittipariskunnan Grahamin ja Islan joukkueeseen kisatakseen jännittävässä ja osin arvoituksellisessakin kilpailussa. Kilpailu järjestetään tähtitieteilijä Edmund Halleyn juhlavuoden kunniaksi, ja tavoitteena on matkustaa vuoden sisällä Lontoon Greenwichista maapallon ympäri  nollameridiaania eli Greenwichin pituuspiiriä pitkin. Kilpailijoiden on kuljettava mahdollisimman pitkälle samoin keinoin kuin Halley olisi voinut matkustaa 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Luvassa on siis muun muassa kävelyä, purjehdusta ja ilmalaivalla matkustusta. 

Kirjan on ollut pakko vaatia todella paljon taustatyötä, sillä lukija tosiaan kuljetetaan maapallon ympäri retkikunnan mukana, ja eri maat ja olosuhteet on kuvattu hyvin uskottavasti. Ylipäätään koko kilpailun idea ja säännöt on rakennettu hienoksi ja monivivahteiseksi kokonaisuudeksi. Pääkertojan, Karin, lisäksi puheenvuoro annetaan myös muille kilpailijoille ja viralliselle lokille, jota tulee pitää kilpailun järjestäjää varten. Kilpailu tai sen osallistujat eivät ole ihan sitä miltä pinnalta näyttää, ja tämä salaperäisyys luo omalta osaltaan kiehtovaa tunnelmaa.

14 solmua Greenwichiin oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2008, enkä ihmettele yhtään. Pidin kirjasta todella paljon. Vaikka luinkin sen yhden päivän aikana, ei se sinänsä ollut sieltä kevyimmästä tai helpoimmasta päästä. Kerronta oli kuitenkin erittäin sujuvaa ja kaunista, vaikka ajoittain jotkin yksityiskohdat esimerkiksi purjehduksen kuvauksessa puuduttivat hitusen. Kirja oli monitasoinen, joten siitä on vaikea kirjoittaakaan kattavasti. Kannattaa siis lukea itse.
 

Michael Ende: Tarina vailla loppua

Vaikka kaksi edellistä tekstiä on kirjoitettu tämän vuoden puolella, oli vuoden 2012 ensimmäinen luettu kirja kuitenkin Tarina vailla loppua. Tästä on hyvä aloittaa uusi kirjavuosi, lähden rikkomaan viime vuonna tekemääni aikuisiän lukuennätystä (150 kirjaa). 

Tarina vailla loppua on oikeastaan satu. Se on julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 80-luvun alussa, ja ihmettelenkin, miten en ole koskaan aikaisemmin lukenut kirjaa. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirjan päähenkilönä on kiusattu ja äitinsä menettänyt Bastian-poika, joka varastaa antikvariaatista taianomaisen kirjan nimeltä Tarina vailla loppua ja sulkeutuu koulun ullakolle tarkoituksenaan olla palaamatta entiseen elämäänsä. Kirja kertoo tuhon partaalla olevasta Fantaasian valtakunnasta, joka eriskummallisuudessaan ja värikkyydessään saa Bastianin pauloihinsa. Lopulta käy ilmi, että Fantaasian valtakunnan voi pelastaa vain ja ainoastaan Bastian, ja hän pääsee itse kokemaan kaikkea, mitä mielikuvitus voi loihtia. Fantaasian valtakunta ja ihmisten maailma kietoutuvatkin yhteen.

Osa kirjan viehätystä on sen visuaalinen ilme. Teksti on vuorotellen vihreää ja pinkkiä riippuen siitä, puhutaanko ihmisten maailmasta vai Fantaasiasta. Lisäksi sivut on koristeltu, ja jokaisen luvun ensimmäinen kirjan on kuvitettu koko sivun kokoiseksi. Joissain kohdin tarina ei kulkenut ihan niin sujuvasti kuin olisi toivonut, ja tiivistämisen varaakin olisi ollut, sillä tapahtumia riitti parinkin kirjan tarpeisiin. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Karsintavaihe on odottanut lukuvuoroaan jo jonkin aikaa. Sain takakannen perusteella kirjasta aika erilaisen kuvan kuin millaiseksi kirja osoittautui. Yllätyin positiivisesti, sillä tarina vei mukanaan niin, etten olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Karsintavaihe kertoo melkoisen ahdistavasta yhteiskunnasta, jossa ihmiset luokitellaan muun muassa työntekijätasoihin ja turvallisuusluokkiin. Valvonta on jatkuvaa, ja teknologinen kehitys on mahdollistanut esimerkiksi sen, että jo lapsille suositellaan asennettavaksi valvontasiru, jonka perusteella henkilö voidaan tunnistaa missä vaan. Tärkeintä on tehokkuus, jota tavoitellaan jaksamispillereiden avulla. Karsintavaihe kertoo nimensä mukaisesti myös siitä, mitä tehdään, kun ihmisiä on vain liikaa.

Kirjassa seurataan nelikymppisen naisen, Lumin, elämää, työntekoa ja ihmissuhteita. Lumi itse pitää matalaa profiilia, mutta hänen kämppistensä kautta esitellään varsin hyytäviä vaihtoehtoja elämiseen. Karsintavaihe on tietysti silkkaa kuvitelmaa, mutta toisaalta sen kuvaama yhteiskunta on hyvin uskottava. Suosittelen!

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Minua ei omista kukaan perustuu Åsa Linderborgin lapsuuden kokemuksiin alkoholisti-isän hoivissa. Isä, karkaisijamestari Leif Andersson, onkin erittäin keskeinen henkilö tarinassa. Siitä tavallisesta tarinasta poiketen Åsan elämästä ei puuttunut huolenpitoa ja rakkautta, vaikka isän ja tyttären yhteiselossa oli omat erikoisuutensa. Åsan ja hänen isänsä tarina on yleissävyltään haikea, mutta välillä hyvinkin hauska. Kokonaisuudessaan kirja oli oikein hyvä.