Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945

Toinen äskettäin lukemani elämäkerrallinen kirja on Carol Ann Leen teos Anne Frank 1929-1945. Anne Frankhan on tullut kuuluisaksi päiväkirjallaan, jonka hän kirjoitti piileskellessään toisen maailmansodan aikana natseja Amsterdamissa. Itse tutustuin ensimmäisen kerran Anne Frankin tarinaan jo ala-asteikäisenä, kun sain lahjaksi Miep Giesin kirjan Anne Frank, suojattini.  Miep Gies oli yksi niistä Annen isän, Otto Frankin, yrityksen työntekijöistä, jotka suojelivat Frankin perhettä ja muita piileskelijöitä yli kahden vuoden ajan oman henkensä uhalla. Minulle Giesin kirja onkin edelleen se ainoa oikea Anne Frank -kirja, vaikka se on hyvin erilainen ja suppeampi kuin esimerkiksi tämä Leen kirja. 

Carol Ann Lee kertoo Anne Frankin elämäkerran hyvin yksityiskohtaisesti. Sukupuuta käydään läpi muutama sukupolvi taaksepäinkin, ja välillä nimien ja syntymäaikojen luetteleminen hieman puuduttaa. Lee on esipuheen mukaan kirjoittanut monta muutakin Frankin perheestä kertovaa kirjaa ja muun muassa yrittänyt selvittää, kuka paljasti heidän piilopaikkansa Gestapolle. Aineistoa siis riittää, ja sitä on tungettu kirjaan ehkä vähän turhankin paljon. Toisaalta kirjasta ainakin saa kattavan kuvan Frankeista ja heidän elämäänsä edes jollain tavalla koskettaneiden ihmisten kohtalosta.

Lee kertoo laajasti ja mielenkiintoisesti natsiaatteen leviämisestä ja natsihallinnon vaikutuksista juutalaisten elämään. Erityistä lisäarvoa kirjalle tuo mielestäni uskottava keskitysleiriolojen kuvailu. Frankin sisarusten viimeisistä hetkistäkin on saatu tietoa samalla leirillä olleilta henkilöiltä. Kirja ei kuitenkaan pääty tähän, vaan myös sodanjälkeisiä tapahtumia on kuvailtu laajasti. Erityisesti Anne Frankin päiväkirjan julkistamisprosessista oli mielenkiintoista lukea, varsinkin kun sekä Otto Frankilla että muilla on ollut varsin suuri vaikutus siihen, millainen päiväkirja lopulta julkaistiin. Kirjaa voi suositella sekä niille, jotka ovat kiinnostuneita juuri Anne Frankin tarinasta että niille, jotka minun tapaani haluavat ylipäätään tietää lisää eräästä hirvittävimmistä ajanjaksoista historiassa.

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Lomalukemisenani oli kevyemmän kirjallisuuden lisäksi pari elämäkerrallista kirjaa, joista kumpaakaan ei voi kutsua hyvän mielen kirjaksi. Yhteistä näille kirjoille on ainakin se, että niitä lukiessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka sitkeä ja kestävä ihminen voikaan olla käsittämättömissä olosuhteissakin...

3096 päivää kertoo itävaltalaisen Natascha Kampuschin elämäntarinan lapsuudesta lähtien. Natascha oli matkalla kouluun 10-vuotiaana, kun tuntematon mies sieppasi hänet. Natascha vietti lopulta yli 8 vuotta vankina miehen talossa. Kirjan nimi 3096 päivää viittaakin vankeuden kestoon.
Kirja alkaa Nataschan varhaislapsuudesta, mikä oli hieman yllättävää. Lapsuuden ja perheolosuhteiden esittelyn tarkoituksena on luultavasti auttaa ymmärtämään Kampuschin käyttäytymistä vankeuden aikana, joten sinänsä se on ihan perusteltua.

Natascha onnistui pakenemaan vuonna 2006, ja muistan, että tapauksesta kirjoitettiin hyvin paljon. En itse seurannut läheskään kaikkea uutisointia, mutta mieleeni on jäänyt jokin haastattelupätkä, jonka näin. Muistaakseni hämmästelin sitä, kuinka järkevästi ja ainakin näennäisen tyynesti Natascha pystyi kuvailemaan kokemuksiaan. Sama tyyneys ja kiihkottomuus jäi mieleeni kirjasta. Tapahtumat ovat kuitenkin oikeasti todella ahdistavia, enkä aiemmin tiennyt esimerkiksi sitä, kuinka paljon järjetöntä fyysistä väkivaltaa Natascha joutui kestämään.

Kampusch ottaa kirjassaan monessa kohtaa kantaa myös siihen, että hänen on väitetty kärsivän Tukholma-syndroomasta, koska hän on esimerkiksi ilmaissut surunsa sen johdosta, että sieppaaja teki itsemurhan heti Nataschan vapautumisen jälkeen. Hän ei itse koe kärsivänsä mistään syndroomasta, vaan perustelee rationaalisesti, miksi tuntee näin sieppaajansa kohtaan. Häntä on myös kritisoitu siitä, että hän on antanut varsin vähän haastatteluja ja osannut myös hyödyntää rahallisesti median kiinnostusta häntä kohtaan. Tähänkin kritiikkiin Natascha vastaa kirjassaan. Kirja muistuttaakin, että ihmisillä on erilaiset keinot selviytyä vaikeuksista ja sopeutua äärimmäisiin olosuhteisiin.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Minua ei omista kukaan perustuu Åsa Linderborgin lapsuuden kokemuksiin alkoholisti-isän hoivissa. Isä, karkaisijamestari Leif Andersson, onkin erittäin keskeinen henkilö tarinassa. Siitä tavallisesta tarinasta poiketen Åsan elämästä ei puuttunut huolenpitoa ja rakkautta, vaikka isän ja tyttären yhteiselossa oli omat erikoisuutensa. Åsan ja hänen isänsä tarina on yleissävyltään haikea, mutta välillä hyvinkin hauska. Kokonaisuudessaan kirja oli oikein hyvä.

Eva Wahlström: Homma hanskassa

Kirpparilöytö Homma hanskassa eli nyrkkeilijä Eva Wahlströmin omaelämäkerta vuodelta 2007 yllätti positiivisesti. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen, ja Wahlström kertoo suht avoimesti myös henkilökohtaisesta elämästään ja julkisuuden haittapuolista. Oli mielenkiintoista lukea kisoihin valmistautumisesta, päivätyön sovittamisesta nyrkkeilijän elämään ja lopulta ammattilaisena toimimisesta, sillä nyrkkeilyn maailma oli itselleni aikaisemmin täysin vieras. Alun lapsuusmuistot olivat myös toki ihan kiinnostavia, mutta vauhtiin kirja pääsi mielestäni siinä vaiheessa, kun nyrkkeily tuli mukaan kuvioihin.