Anna-Leena Härkösen uusin romaani Kaikki oikein kertoo Eevistä ja Karista, ihan tavallisesta pariskunnasta, joiden elämä muuttuu kertaheitolla, kun Eevin päähänpistona ostamassa lottorivissä onkin kaikki oikein. Ensimmäinen kerta lottoa ja heti täysosuma.
Voitto on pienipalkkaisille ihmisille jotain käsittämätöntä. Eevi on pihien vanhempiensa vuoksi tottunut tulemaan toimeen vähällä rahalla ja nyt pitäisi sitten päättää, mitä tehdä miljoonilla euroilla. Apuna on kyllä sijoitusneuvoja, mutta onko tämäkään ihan oikeasti heidän puolellaan. Myös muiden suhtautuminen alkaa epäilyttää: onko paras ystävä kiinnostunut vain rahoista? Eevin isä ainakin on sitä mieltä, että voittorahat on saatu huijauksella. Toisaalta on mukavaa, kun voi hankkia uuden, tilavan asunnon ja lähteä yhtäkkiä lomamatkalle luksushotelliin.
Härkönen kuvaa varsin uskottavan tuntuisesti lottovoittajien päässä pyöriviä ajatuksia ja tunteita sekä voiton lunastamiseen liittyvää käytännön prosessia. Kirjaa lukiessa mietin, että tältä varmasti voisi itsestänikin tuntua tässä kohtaa.
Kaikki oikein on ihan hyvä kirja, mutta ei mielestäni erityisen mieleenpainuva. Tarinassa ei sinänsä ole mitään yllättävää, sillä takakansiteksti kertoo lähes kaiken oleellisen. Kerronta on kyllä sujuvaa ja hallittua ja kokonaisuus toimiva.
Ilmestyskirjan täti kertoo Airista, joka on kolmekymppinen kahden lapsen äiti ja juuri palaamassa töihin hoitovapaalta. Hän pitää paljon miehensä perheestä, lukuun ottamatta tämän Liila-tätiä. Täti on hyvin voimakas persoona: räiskyvä, epäsovinnainen ja kovaääninen. Jostain syystä hän ärsyttää Airia suunnattomasti. (Minua puolestaan ärsytti enemmän Airi itse, varsinkin kirjan alkupuolella.) Harmillisesti käy niin, että Airin työnantajan eli IT-alan yrityksen ostaa toinen saman alan firma, jossa Liila sattuu olemaan töissä. Niinpä Airista ja Liilasta tulee työkaverit, eikä Airi voi vältellä tätiä, vaikka haluaisikin. Sopeutuminen työelämään ei ylipäätään ole helppoa, varsinkin kun uudessa työpaikassa on omat kiemuransa. Yhtäkkiä alkanut kummallisten sattumien sarja saa Airin epäilemään muita ja pian myös itseään.
Olen aiemmin lukenut Anu Holopaiselta Syysmaa-fantasiasarjaa, joten tiesin hänen olevan hyvä kirjoittaja. Nytkin jäin heti koukkuun, vaikka piti vain vähän lukaista alkua. Luin sitten koko kirjan samana iltana. Tällä kertaa genrenä on kansitekstien perusteella chick lit, jota on maustettua yliluonnollisilla elementeillä. Itse en tätä kirjaa luokittelisi chick lit -kategoriaan kuuluvaksi, mutta samapa tuo. Oikein hyvä kirja on kuitenkin kyseessä ja viihdyttäväkin, vaikka välillä vaikkapa työpaikan tapahtumat ovat vähän turhankin todentuntuisia. Yrityskauppojen jälkeinen ilmapiiri, konsultit ja pelko omasta työpaikasta ovat varmasti todellisuutta monelle.
Kirjan luettuani - varsinkin mielenkiintoisen lopun vuoksi - olin utelias näkemään, miten muut olivat tarinan tulkinneet ja löysinkin monta blogikirjoitusta. Kuten tietysti aina, eri ihmiset olivat saaneet kirjasta irti erilaisia asioita. Osa esimerkiksi piti kirjaa kokonaisuudessaan selvästi humoristisempana kuin minä. Huumoria tarinasta kyllä löytyy ja aina ei pysytä kohtuullisuuden rajoissa, mutta kirjan loppuosassa alkoi myös jopa vähän ahdistaa päähenkilön mielenterveyden puolesta.
Kun bongasin Operaatio Lipstickin verkkokirjastosta, ajattelin kirjan olevan nimensä perusteella humoristista viihdettä. Oletus piti kyllä ihan paikkaansa, mutta tarinan ympäristö poikkeaa perushömpästä aika lailla. Kirja nimittäin sijoittuu Afganistaniin ja sen päähenkilö on Kabulissa asuva suomalais-brittiläinen sotakirjeenvaihtaja Anna. Hän pokailee miehiä urakalla, mutta haaveilee kuitenkin siitä oikeasta, jonka kanssa käpertyä takkatulen ääreen. Annan kämppis Kelly puolestaan on epämääräisessä suhteessa epäluotettavan Richin kanssa, joka on hyvin kiinnostunut myös muista naisista. Naiset päättävät käynnistää Operaatio Lipstickin ja paljastaa mokoman kanaljan kytkökset aseiden salakauppaan. Operaatio vie heidät lopulta hengenvaaraan.
Kirja on erikoinen sekoitus romanttista viihdettä ja seikkailutarinaa. Tarinassa on stereotyyppisiä chick lit -aineksia, jotka vaikuttivat usein kovin päälleliimatuilta. Olisin varmaan pitänyt niistä enemmän, jos koko tarina olisi ollut samalla tavalla vähän yliampuvaa, mutta nyt osiot eivät tunnu sopivan yhteen. Kabulin arjen kuvaus on sujuvampaa ja mielestäni myös paljon kiinnostavampaa. Pia Heikkilä on itse toiminut pitkään toimittajana kriisialueilla, joten hän tietää, mistä kirjoittaa. Tarinassa olisi minusta ollut potentiaalia parempaan, jos välillä hyvin teennäiseltä vaikuttavia rakkauselämän pohdintoja ja ronskeja kuvauksia olisi vähentänyt tai muokannut muuhun tarinaan sopivammiksi. Perusidea romantiikan ja seikkailun yhdistämisestä on ihan kiinnostava, mutta tällä kertaa toteutus on turhan epätasainen.
Robert Galbraithin Käen kutsu on mennyt minulta jotenkin ohi, vaikka muistan kyllä hämärästi kuulleeni, että Galbraith on itse asiassa J. K. Rowling. Käki kutsui selatessani kirjaston e-kirja-antia, joten ajattelin katsoa, onko Rowlingista dekkarikirjailijaksi.
Kirjan päähenkilö on yksityisetsivä Cormoran Strike, joka on aiemmin ollut armeijan palveluksessa ja menettänyt toisen jalkansa Afganistanissa. Hänen elämänsä on aika kurjassa jamassa: pitkäaikainen ihmissuhde on juuri katkennut, toimisto toimii väliaikaisena asuntona ja velkojat soittelevat jatkuvasti. Tämän sopan sekaan saapuu vuokratyöfirman lähettämänä sihteeri Robin. Samaan syssyyn Strike saa myös merkittävän asiakkaan. Kuuluisa malli Lula Landry on joitakin kuukausia aiemmin kuollut pudottuaan kotinsa parvekkeelta. Tapaus on julistettu itsemurhaksi, mutta Lulan veli on eri mieltä ja haluaa palkata Striken tutkimaan, mitä oikein tapahtui.
Pidin siitä, että Käen kutsu on niin sanotusti perinteisen dekkarin linjoilla. Syyllistä etsitään loppujen lopuksi melko rajatun joukon sisältä ja johtolankoja löytyy ihmisiä jututtamalla. Lukijakin pysyy hyvin kärryillä, mutta ei arvaa liikaa liian varhaisessa vaiheessa. Kirja ei mässäile turhalla väkivallalla eikä muilla elämän varjopuolilla, vaikka tarinassa kyllä on synkkiäkin aineksia. Tarina etenee tasaisesti ja varmasti - ehkä välillä jopa liian tasaisesti. Pituudesta olisi voinut hieman nipsaista pois tiivistämällä kertomusta, mutta eipä se minua suuremmin haitannut. Cormoranin ja Robinin yksityiselämästä kerrotaan sopivasti itse tapauksen tutkimisen yhteydessä ja ainakin minulle jäi tunne, että haluan lukea lisää. Onneksi sarjan toinen osa onkin jo ilmestynyt.
Leena Lehtolaisen romaani Kuusi kohtausta Sadusta kertoo erään näytelmän ensi-illasta. Kirjan rakenne on yllättävä, mutta mielenkiintoinen: heti alussa on ikään kuin näytelmän käsiohjelma, jossa on muun muassa lueteltu näytelmän roolihenkilöt sekä näyttelijät. Muutenkin tarina etenee yhdessä näytelmän kanssa kohtaus kohtaukselta. Välillä hypätään katsojien ja näyttelijöiden pään sisään ja kuullaan heidän mietteitään.
Näytelmän nimi on - kas kummaa - Kuusi kohtausta Sadusta ja se kertoo taiteilija Satu Savinaisesta, joka on kadonnut juuri ennen ensi-iltaa. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Heikki Sirviö on Sadun miesystävä, joka on halunnut tallentaa tämän vaiheikkaan elämän näytelmän muotoon. Kirjoitus- ja harjoitusprosessin edetessä Satu on kuitenkin alkanut epäröidä ja lopulta halunnut estää näytelmän esittämisen. Moni katsojista odottaakin löytävänsä näytelmästä syyn katoamiselle.
Kirjan rakenne on mielestäni onnistunut ja monen henkilön näkökulman käyttö tuo tarinaan monipuolisuutta. Toki voi ajatella myös, että tekniikka tekee tarinasta rikkonaisen, mutta minusta näin ei käynyt. Katsomossa on monia henkilöitä, jotka näkevät itseään esitettävän näyttämöllä ja joista jotkut saavat vasta nyt tietää, millainen rooli heillä on ollut Sadun elämässä. Joku on sitä mieltä, että hänet on esitetty ihan erilaisena kuin mitä hän oikeasti on. Kun kyse on todellisesta ihmisestä (kirjan sisällä tietysti) tehdystä näytelmästä, täytyykö henkilöt esittää todenmukaisena vai voidaanko mennä draaman ehdoilla? Näyttelijät luonnollisesti näkevät tilanteen eri tavalla kuin katsojat.
Pidin kirjasta, mutta se ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Jotain olisin kaivannut enemmän, mutta en osaa sanoa, mitä. Ehkä jonkinlainen pinnallisuus häiritsi: päähenkilö Satu jäi jotenkin etäiseksi ja ehkä jopa osittain epäuskottavaksi. Toisaalta Satu ei tässä ehkä ollutkaan se tärkein asia, vaan kaikki muu, mitä näytelmän ympärillä tapahtui. Toisella lukukerralla kirjasta voisi ehkä saada enemmän irti, vaikka tietty yllätyksellisyys toki puuttuisi. Mutta kuten sanottua, pidin kyllä kirjasta ja mielestäni se kannattaa lukea.
Tommi Kinnusen esikoisteosta Neljäntienristeystä on kehuttu paljon, joten luonnollisesti suhtauduin siihen hieman epäluuloisesti. :) Kirja on kuitenkin erittäin hyvä. Juonessa ei sinänsä ollut mitään kovin yllättävää, ainakaan minulle, mutta kerronta on soljuvaa ja sopivan eleetöntä. Tämä kirja todella vie mukanaan.
Tarinaa
kuljetetaan eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta niin, että aina
kerrallaan kerrotaan yhden henkilön elämästä. Ajassa hypellään siis
edestakaisin.
Pidin tästä usean näkökulman ratkaisusta: tapahtumista saa monipuolisen
käsityksen, kun eri ihmiset näkevät tilanteiden eri puolet.
Kirjan päähenkilöistä ensimmäisenä "äänessä" on kätilö Maria, jonka elämää aletaan seurata 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäinen kohtaus oli itselleni yllättävän rankkaa luettavaa, mutta toisaalta se loi sopivan pohjan jatkolle. Marian elämä ei ole ruusuilla tanssimista: häntä pidetään sekä ammattinsa puolesta että aviottoman tyttären synnyttämisen vuoksi hieman epäilyttävänä. Mariasta kasvaakin vahva ja itsellinen nainen. Tietynlaisena kontrastina tälle toimivat Marian tytär Lahja sekä hänen miehensä Onni, jotka elävät salaisuuksien sävyttämässä avioliitossa kukin omalla tavallaan tyytymättöminä. Lahja ei katkeruudessaan ole mitenkään miellyttävä hahmo, mutta hänen persoonansa on vahvasti esillä koko kirjan ajan. Onnin tarina puolestaan koskettaa ja laittaa miettimään, kuinka jokaisen pitäisi saada olla oma itsensä. Lahjan ja Onnin pojan vaimo Kaarina saa myös oman puheenvuoronsa: rinnakkaiselo hankalan anopin kanssa ei aina ole helppoa.
Hieno kirja.
"Toisin kuin usein väitetään. lihavuus ei ole sairaus. Se ei ole epidemia, ei moraalinen alennustila eikä heikkouden osoitus. Se on ihmisen ominaisuus. Ihminen voi lihoa monista syistä ja monella tavalla, on olemassa lukemattomia tapoja tulla lihavaksi, olla lihava, kantaa lihavuutensa, ja niillä kaikilla on syynsä. Osa meistä lihavista on sairaita, niin kuin hoikistakin, ja osa meistä on terveitä. Pelkkä paino ei tee meistä kumpaakaan."
Pekka Hiltusen Iso on kirja, josta innostuin paljon heti kuultuani sen ilmestymisestä. Aloin parisen vuotta sitten tutustua samaa aihepiiriä eli lihavuutta käsitteleviin blogeihin, ja kirjan sanoma vaikutti hyvin saman kaltaiselta. Iso ilmestyi jo viime vuonna, mutta jotenkin on ehkä vähän jännittänyt lukea sitä, kun odotukset olivat korkealla. Kirjan päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka painaa melkein 140 kiloa. Hän on juuri palannut Tampereelle kolmen Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen, koska on menettänyt työpaikkansa ja poikaystävänsä ja kokee muutenkin epäonnistuneensa kaikessa. Anni saa onneksi vanhan vuokra-asuntonsa takaisin ja alkaa huomaamattaan tutustua paremmin vuokranantajaansa Huivirouvaan.
Tarinalle keskeistä on se, että Anni on hyvin lihava, mutta se ei ole hänelle itselleen ongelma. Ongelmana on muiden suhtautuminen hänen lihavuuteensa. Anni on esimerkiksi erotettu työpaikastaan ihan vain sen takia, että hän on lihava, eikä sovi paikan imagoon. Ongelmallista on myös terveysministerin lanseeraama kampanja lihavuutta vastaan, jossa toistetaan samoja (virheellisiä) asioita kuin aina lihavuudesta ja lihavista ihmisistä puhuttaessa. Anni päättää alkaa toteuttaa toisinajattelijuuttaan käytännössä eli ryhtyä ajatuksista tekoihin.
Hiltunen kirjoitti vuonna 2007 Imageen artikkelin lihavuudesta ja kiinnostui aiheesta enemmänkin. Kirja on fiktiota, mutta siinä viitataan olemassaoleviin tutkimuksiin ja artikkeleihin. Tarinan lomaan on ripoteltu Annin valmistamia puheita, joissa käydään läpi monia lihavuuteen liittyviä näkökulmia faktan pohjalta. Itselleni moni kirjassa käsitelty asia oli jo ennestään tuttua, mutta oli mukava nähdä, kuinka monipuolisesti Hiltunen aihetta käsitteli aina painoindeksin käyttökelvottomuudesta siihen miten hormonit vaikuttavat laihtumiseen. Myös fatospheresta eli blogimaailmasta puhutaan.
"Lihavuuden vaikutus sairauksiin on epäselvä, usein olematon. Miksi asiantuntijat väittävät, että läski tappaa? Koska niin väestöntutkimuksia tehdään, karkeilla oletuksilla, etsitään syy-seuraussuhteita asioista, jotka joskus kytkeytyvät toisiinsa ja joskus eivät. Ja koska läski on helppo vihollinen, jonka vastustaminen palvelee monia muita tarkoituksia. Lihavuuden kontolle laitetut sairaudet johtuvat usein kahdesta aivan muusta asiasta: huonosta ruokavaliosta ja vähäisestä liikkumisesta."
Iso ei välttämättä ole kerronnallisesti tai kielellisesti mitenkään erityinen, mutta se on silti hyvä kirja, jossa on tärkeä sanoma: Paino tai koko ei kerro henkilön terveydestä tai elintavoista mitään. Jokainen saa olla sen kokoinen kuin haluaa, eikä se ole kenenkään muun asia.
