Miss Peregrine's Home for Peculiar Children (suom. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille) on jälleen yksi kirjaston e-kirjalöytö. Tämänkin kirjan kohderyhmänä taitaa olla nuoret aikuiset, mutta minähän olenkin ihan nuori ainakin omassa mielessäni. Olisi kyllä mielenkiintoista saada kirja käsiini myös painettuna versiona, sillä se sisältää tekstin lisäksi valokuvia, joista tuo kansikuva on yksi esimerkki. Koko tarinan idea on kirjailija Ransom Riggsin mukaan lähtenyt valokuvista. Hän kerää itse vanhoja mustavalkovalokuvia, joista osa on varsin kummallisia, kuten kannen leijuva tyttö. Riggs alkoi kirjoittaa tarinaa kuvien pohjalta, ja osa kuvista päätyi kirjaankin. Valokuvat tuovat hienon ja välillä vähän kammottavankin lisän tarinaan.
Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Jacob, joka elää ihan tavalllista elämää, kunnes hänen isoisänsä kuolee. Isoisä on aina kertonut Jacobille tarinoita omasta lapsuudestaan, paostaan Puolasta toisen maailmansodan aikana ja ajasta, jonka hän vietti walesilaisella saarella sijanneessa lastenkodissa. Isoisän tarinat lastenkodista ovat hyvin mielikuvituksellisia ja hänen näyttämänsä valokuvat näkymättömästä pojasta ja muista vastaavista vaikeita uskoa todeksi. Jacob pitääkin muiden tavoin isoisän kertomuksia vain satuina, kunnes isoisä tapetaan ja Jacob alkaa epäillä, että isoisän pelkäämät hirviöt ovatkin totta. Hän lähtee isänsä kanssa Walesiin tutustumaan isoisän lapsuuden asuinpaikkaan ja toivoo löytävänsä sieltä vastauksia. Saarelta löytyykin joukko ihmisiä, jotka saavat Jacobin tajuamaan, ettei hänkään ole ihan tavallinen, vaan yksi eriskummallisista.
Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on (ajoittain) jännittävä kirja, mutta ei mielestäni varsinaisesti kauhua, vaikka sellainenkin leima kirjalle on lyöty. Aineksia olisi kyllä ollut kauhutarinaankin. Odotin kannen ja kuvauksen perusteella ehkä hieman erilaista kirjaa, mutta pidin kyllä tästäkin. Kirjan alkuosa oli mielestäni vahvempi kuin loppuosa, ja tunnelma sopivan tiheä ja kutkuttava, kun saaren arvoitus ei ollut vielä paljastanut. Lopussa oli toki omat jännät paikkansa, mutta tarina oli jotenkin tavanomaisempi. Kiinnostavaa nähdä, mitä kirjailija saa tarinasta irti jatko-osassa. Sekin on jo lainattu.
Jules Vernen tarina 80 päivää kestävästä maailmanympärimatkasta tuli minulle - ja varmasti monelle muullekin - tutuksi piirrossarjan myötä, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi kirjaa tai muistaakseni mitään muutakaan Vernen teosta. Around the World in 80 days eli suomennettuna Maailman ympäri 80 päivässä kertoo lontoolaisesta Phileas Foggista, joka elää säntillistä ja täsmällistä herrasmiehen elämää. Hän viettää paljon aikaa klubilla ja pitää kortinpeluusta. Eletään syksyä 1872 ja brittiläinen imperiumi on voimissaan. Intiaan rakennetaan uusia rautateitä, ja eräs lehti uutisoikin, että näiden rautateiden ja muutamaa vuotta aiemmin avatun Suezin kanavan ansiosta on mahdollista matkustaa maailman ympäri 80 päivässä. Herra Fogg on myös vakuuttunut tästä ja lyökin 20 000 puntaa vetoa siitä, että hän voi matkustaa tiettyä, ennaltamäärättyä reittiä pitkin laivalla ja junalla maailman ympäri ja käyttää matkaan korkeintaan 80 vuorokautta. Matkaan hän lähtee heti samana iltana ja ottaa mukaansa juuri palkkaamansa palvelijan, ranskalaisen Passepartout'n.
Samaan aikaan Lontoossa kuhistaan pankkiryöstöstä, joka on tapahtunut keskellä kirkasta päivää. Phileas Foggista tulee yhtäkkiä yksi epäillyistä, ja hän saa peräänsä poliisin nimeltä Fix. Foggin ja Passepartout'n matka johtaa Lontoosta Suezin kautta Intiaan, sieltä Japaniin ja edelleen Yhdysvaltoihin ja jälleen takaisin Iso-Britanniaan. Matkalla tapahtuu tietysti kaikenlaisia vastoinkäymisiä, joten lukija pääsee jännittämään, miten matkaajien oikein käy.
Tarina kulkee eteenpäin kuin juna, tasaisesti ja varmasti, tosin ajoittain hieman itseään toistaen. Välillä kerronta on myös vähän yksitoikkoista, mutta onneksi vain välillä. Vernen huomioita englantilaisista ja muun maalaisista oli mielenkiintoista lukea, samoin kuvauksia eri maista. Pidin kirjasta kaiken kaikkiaan, eikä haitannut, vaikka muistin loppuratkaisunkin. Eikä sekään, että ajattelin koko ajan mielessäni Foggia leijonana ja Passepartout'ta kissana...
David Nichollsin Kaikki peliin kertoo Brianista, joka aloittaa opintonsa yliopistossa 80-luvun puolivälissä. Brian odottaa opiskelijaelämältään paljon: viiltävän älykkäitä keskusteluja, kauniita naisia ja ylipäätään oikean elämän alkamista. Ensimmäisen illan bileissä hän tapaakin unelmiensa tytön, Alicen, mutta onnistuu kännipäissään antamaan itsestään hieman erikoisen ensivaikutelman. Alice ja Brian pyrkivät molemmat mukaan Yliopistovisaan, joten Brian pääsee kuin pääseekin tutustumaan rakkautensa kohteeseen paremmin. Brianilla on tietokilpailuihin sopiva erinomainen muisti, mitä nyt keskittyminen meinaa herpaantua naiskauneuden vuoksi...
Tarinassa seurataan Brianin ensimmäistä opiskeluvuotta, visailujoukkueen valmentautumista kilpailuun sekä tietysti ihmissuhdekuvioita. Mielenvaivaa aiheuttavat sekä naiset että kaverit. Brian tuntuu muutenkin olevan usein vähän hukassa. Hän päästelee sammakoita suustaan, on välillä ärsyttävä, teennäinen ja kaiken kaikkiaan epävarma. Brianin hahmosta ei kuitenkaan voi olla pitämättä, vaikka hän ajoittain aiheuttaakin myötähäpeää. Mutta myös myötätuntoa.
Sinä päivänä oli mielestäni parempi kuin tämä Kaikki peliin, mutta pidin kyllä tästäkin. Kirja on nopealukuinen ja sujuva. Nichollsia voisi olla kiinnostavaa lukea myös alkuperäiskielellä, vaikkei käännöksessäkään mitään valittamista ole.
Eeva Tenhusen dekkarit ovat olleet lukulistallani jo jonkin aikaa, eikä suotta. Tykästyin Tenhusen sujuvaan ja omintakeiseen tyyliin ja luin saman tien kolme hänen kirjoistaan. Mustat kalat on Tenhusen vuonna 1964 ilmestynyt esikoisteos, jonka päähenkilönä ja minä-kertojana on Olavinlinnassa kesäoppaana työskentelevä Liisa. Linnassa työskentelee myös muun muassa Liisan kämppis, hänen muita opiskelukavereitaan sekä entinen poikaystävänsä. Ihmissuhdesotkuilta ei siis voida välttyä. Eräänä päivänä eräs oppaista löydetään kuolleena, eikä hän jää ainoaksi uhriksi.
Kirja alkaa Olaus Magnuksen kuvauksella Olavinlinnasta, sitä ympäröivästä mustasta virrasta ja onnettomuuksia ennustavasta soittajasta. Linna onkin sopivan arvoituksellinen ja synkkä tapahtumapaikka rikoksille. Pidin myös Liisasta päähenkilönä. Hän pyörtyilee, huolestuu ja kehittelee päässään mielikuvituksellisia tapahtumaketjuja, mutta on myös hauska, terävä ja rohkea. Vastavoimana hänelle rikoksia selvittelee vakaa ja luotettava komisario Martti Halla.
Liisa ja Martti esiintyvät myös muutamassa muussa Tenhusen dekkarissa, kuten kirjassa Keisari seisoo palatsissaan, jossa mukana on - ainakin kirjeiden välityksellä - myös eräs kolmas Mustien kalojen henkilöistä. Liisa on tällä kertaa vierailulla Brennerin sukutilalla kerätäkseen aineistoa tutkielmaansa Keisarista eli Erik Brenneristä. Tämä arvostettu kirjailija on kuollut jo parikymmentä vuotta sitten, mutta hän elää edelleen vahvasti perheenjäsenten puheissa. Sukutilalla on sattunut jokin aika sitten tapaturmainen kuolema, joka kiinnostaa Liisaa. Kun myös perhetuttava menehtyy, alkavat aiemmatkin tapahtumat vaikuttaa tahallisilta. Brennerin suvun kunnia on tärkeää kaikille, joten rikoksen selvittäminen ei ole helppoa.
Kuolema savolaiseen tapaan sijoittuu Viinamäki-nimiseen yläsavolaiseen kylään, josta Liisa ja Martti ostavat rapistuneen tilan kodikseen. Kodin kellarista löytyykin yllättäen nuoren naisen ruumis. Rikos näyttää jo ratkenneen nopeasti, mutta Liisalla ja Martilla on omat epäilyksensä. Viinamäen kylä on jälleen mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Kylän alkuperäiset asukkaat ovat melkein kaikki nimeltään Tikkasia ja sukua toisilleen. Myös tässä kirjassa eräs keskeisistä henkilöistä, Viinamäen Vanha Santeri, on itse asiassa menehtynyt melkein neljäkymmentä vuotta sitten, mutta hänen vaikutuksensa näkyy edelleen kyläläisten elämässä.
Kylässä asuu myös muita kaupungista muuttaneita, joita Tenhunen kuvaa pilke silmäkulmassa. Tohtorinnan mielestä esimerkiksi on kamalaa, että maaseudun asukkaat eivät osaa arvostaa lihasvoimin tehtyä työtä ja terveellistä väsymyksentunnetta, vaan haikailevat koneiden ja edistyksen perään. Hänen mukaansa veden hakeminen kaivosta pakkasaamuna on vain niin ihanaa. "Alkuperäisasukkaita" ei säästellä myöskään, sillä Tenhunen kuvailee myös savolaisten ominaispiirteitä ehkä vähän turhankin runsaasti.
Kuolema savolaiseen tapaan ei kirjana vetänyt vertoja kahdelle muulle, vaikka siinäkin lopussa päästiin kunnolla vauhtiin. Alussa meinasin mennä sekaisin henkilöistä, ja kirjan keskivaiheilla kerronta ei ihan pysynyt kasassa. Liisan käytös hämmästytti myös. Loppu pelasti kuitenkin paljon, ja kirjasta jäi ihan hyvä vaikutelma.
Aion lukea muutkin Tenhusen kirjat ja suosittelen myös muille dekkarien ystäville.
Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on kirja, jota
luultavasti en olisi lukenut, ellei sitä olisi ollut saatavilla e-kirjana kirjastosta. Kyse on nimittäin nuortenkirjasta, enkä yleensä vieraile niillä osastoilla kirjastossa käydessäni. Kirja vaikutti kuitenkin sopivan kevyeltä aamulukemiseksi, ja sitähän se olikin.
17-vuotias Hadley on matkalla New Yorkista Lontooseen isänsä häihin. Hän myöhästyy alkuperäiseltä lennoltaan, mutta onnekseen tapaa lentokentällä mukavan Oliverin, joka on myös matkustamassa samalla lennolla. Luonnollisesti he sattuvat istumaan samalla penkkirivillä ja pääsevät lopulta vierekkäin istumaan. Lennon aikana leimahtaa lempi, mutta harmittavasti nuoret joutuvat toisistaan eroon passintarkastuksessa. Hadleylla on kiire häihin, mutta ajatus Oliverista ei jätä häntä rauhaan.
Tarinan toisena juonteena on Hadleyn ja hänen isänsä suhde. Hadleyn on vaikea hyväksyä vanhempiensa eroa ja sitä, että hänen isänsä on nyt menossa naimisiin "vieraan brittinaisen" kanssa, jota Hadley ei ole edes koskaan tavannut. Kirja ei siis ole pelkästään hattaraa, vaan mukana on myös pieni kasvutarina.
Sinänsä Tilastollinen todennäköisyys jne. ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta viihdytti ainakin minua ihan mukavasti. Loppukin on varsin ennalta arvattava, mutta toisaalta ei tällaiselta kirjalta muuta odotakaan.
Kevään ja alkukesän hiljaiselon jälkeen koitan hiljalleen palata blogin pariin. Olen nimittäin lukenut parin viime kuukauden aikana taas mukavaan tahtiin kirjoja. Tähän on kaksi syytä: päivittäiset junamatkat ja hurahdus e-kirjoihin. En ole aiemmin ollut niin kovin innostunut e-kirjoista, mutta ajattelin kokeilla, kun hankkimani tabletin kylkiäisenä tuli lahjakortti Elisa Kirjaan. Sittemmin olen löytänyt muitakin kauppapaikkoja ja lainannut e-kirjoja ihan kirjastostakin. Valikoima on toki (vielä) rajallinen, mutta tähän asti on riittänyt luettavaa. Olen lukenut mm.
- Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjan viisi ensimmäistä osaa. Lähinnä teineille suunnattua fantasiaa. Huomasin, etten ihan kuulu kohderyhmään, kun meinasin ajoittain tuskastua tunnekuohuihin ja tykkää-ei-tykkää-tyyppisiin juonenkäänteisiin. Muuten kyllä pidin Claren luomasta maailmasta, jossa elää ihmisten lisäksi myös demoneita vastaan taistelevia ja enkelten nimeen vannovia varjometsästäjiä sekä vampyyreita, ihmissusia ja haltioita.
- David Nichollsin Sinä päivänä. Mukavan helppolukuinen romaani Emmasta ja Dexteristä, joiden elämää seurataan parinkymmenen vuoden ajalta aina tiettynä päivänä. Elokuvankin katsoin heti perään ja sekin oli kivaa ajanvietettä. eikä edes häiritsevästi poikennut kirjasta, vaikka luonnollisesti asioita käsiteltiin paljon lyhyemmin ja pintapuolisemmin.
- Seppo Jokisen uusimman Mustat sydämet, jossa komisario Koskinen pääsee selvittämään mysteereitä Australiassa asti. Mukana on mielenkiintoista kuvausta australiansuomalaisten elämästä. Mustat sydämet on jo sarjan 19. osa, mutta edelleen toimii erittäin hyvin.
Melko kevyissä tunnelmissa on menty, mutta tarkoitukseni olisi sivistää itseäni myös klassikoilla. Lukemista odottavat esimerkiksi Shakespearen Othello ja Macbeth, Zolan Nana ja Dickensin Suuria odotuksia. Ai niin, ja Volter Kilven Alastalon salissa, jonka läpi kahlaaminen voi kyllä olla liikaa. :)
Sebastian Faulksin Engleby kertoo Mike Englebystä, joka opiskelee englantilaisessa yliopistossa 1970-luvulla. Minä-kertoja Mike kuvaa elämäänsä ja ympäristöään terävästi, mutta pisteliäästi. Välillä hän muistelee myös lapsuuttaan kiusattuna sisäoppilaitoksen oppilaana. Mike on selvästi älykäs, mutta ei mitenkään kauhean miellyttävän oloinen henkilö. Hän käyttää pillereitä ja runsaasti alkoholia, eikä peitä alentuvaa suhtautumistaan muihin. Opiskelutovereiden joukossa on kuitenkin eräs Jennifer, josta Mike pitää ja jonka seuraan hän hakeutuu. Jenniferin yllättävän katoamisen seurauksena poliisikin kiinnostuu Mikestä. Lukija pääsee miettimään, mitä oikeasti on tapahtunut ja onko Mike luoma kuva elämästään todenmukainen vai ei.
Tarinaa kerrotaan hyvin selkeästi Mike Englebyn näkökulmasta. Kirjan onnistuneinta antia on se, kun lukija huomaa, kuinka paljon toisten mielikuvat ja käsitykset itsestä voivat erota omasta minäkuvasta. Toisaalta paljon voidaan myös jättää kertomatta, kuten tässäkin kirjassa käy ilmi.
Kirjan viimeinen kolmannes oli mielestäni paras osa. Alkupuolella olisi kaivattu hieman tiivistämistä, mutta loppuosa oli mielenkiintoinen ja yllätyksellinen. Ehkä tuon alkuosan vuoksi meinasin jossain vaiheessa kyllästyä kirjaan, mutta onneksi kuitenkin sinnittelin loppuun. Englebystä jäi jotenkin hieman outo jälkimaku, mutta mielestäni se oli kuitenkin lukemisen arvoinen.
