Jenny Colgan: Amanda's wedding

Edellisen kirjan jälkeen oli pakko lukea kevyttä hömppää. Tässä kirjassa asetelma on ihanan pinnallinen: lontoolaisten Melanien ja Franin lapsuudenystävä Amanda on menossa naimisiin Melin opiskeluaikaisen ihastuksen kanssa. Amanda on stereotyyppinen paremmissa piireissä liikkuva ilkimys, joka muiden mielestä tavoittelee naimakaupassaan vain miehensä arvonimeä ja skotlantilaista linnaa. Naimisiin meno täytyy siis estää, ja mukana juonessa on myös sulhasen veli. Tietysti lisänä on pakollisia ihmissuhdesotkuja, kelvottomia poikaystäviä ja salaperäisiä kämppiksiä. Amanda's wedding on hauska ja viihdyttävä kirja, ja loppuratkaisukin sopivan yllättävä. Suosittelen.

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21

Lokero 21 ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja. Ei sillä, että dekkarit niin usein muutenkaan olisivat, mutta Lokero 21 on lajissaan melkoisen ahdistava. Kirjan yhtenä teemana on kosto, jota janoavat niin ruotsalainen poliisi, jugoslavialaiset rikolliset kuin liettualainen ihmiskaupan uhri. Kukin pyrkii kostamaan omilla keinoillaan, ja heidän tarinansa kietoutuvat lopulta yhteen. Tarinassa on joitakin yllätyksiä, joista osa on helpommin arvattavissa kuin toiset.

Lokero 21:ssa on omat puutteensa, mutta kirjailijat ovat onnistuneet kirjoittamaan kirjan, jota ei malta laskea kädestään. Tarinassa käsitellään monia yhteiskunnallisia ongelmia, kuten huumeita, rikollisuutta ja oikeusjärjestelmän epätäydellisyyttä, mutta ahdistavinta kirjassa on ehdottomasti ihmiskaupan ja pakkoprostituution elävä ja todentuntuinen kuvaus. Jälkisanojen perusteella kirjailijat ovatkin keränneet kirjaa varten ihmiskaupan uhrien ja prostituoitujen tarinoita. Sinänsä tarinassa ei itselleni ollut varsinaisesti mitään uutta: toki olen tiennyt, että varsinkin Itä-Euroopasta tuodaan herkkäuskoisia nuoria tyttöjä Pohjoismaihin prostituoiduiksi. Kirjassa kuvattu hyväksikäyttö ja ihmisarvon vastainen kohtelu muistuttivat kuitenkin jälleen siitä, ettei ilmiö katoa mihinkään ainakaan niin kauan kuin ostajia löytyy. Vaikka kirjan lukemisen jälkeen olo olikin aika lailla turhautunut ja surullinenkin, suosittelen sitä kuitenkin juuri tämän takia. 

Karin Fossum: Älä katso taaksesi

Toinen Fossum heti putkeen. Tämän kirjan tarina kulki perinteisempää dekkarilatua kuin Evan katse, mutta pidin tästäkin silti hyvin paljon. Kirja alkaa siitä, mihin Evan katse loppuu, vaikkei ensimmäisen kirjaan sinänsä viitatakaan. Näiden kahden kirjan perusteella ei myöskään ole väliä, missä järjestyksessä kirjat lukee. Alun pikkutytön katoamistapaus osoittautuu vain pieneksi osaksi juonta, silllä suurempi rikos paljastuu pian. 

Karin Fossum: Evan katse

Evan katse on Karin Fossumin esikoisteos, joka kertoo norjalaisessa pikkukaupungissa tapahtuneesta murhasta ja katoamistapauksesta. Juttuja ratkoo keski-ikäinen poliisi Konrad Sejer. Varsin tavanomainen lähtökohta dekkarille siis, mutta jokin tästä dekkarista teki erityisen hyvän. Fossumin kerrontatyyli erottuu edukseen, eikä juonen rakennekaan ole ihan perinteinen. Pidin Evan katseesta todella paljon, ja lukujonossa ovat jo seuraavat neljä osaa sarjasta...

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Hänen varjonsa tarina kertoo kahdesta kaksosparista, Juliasta ja Valentinasta sekä heidän äidistään Ediesta ja tämän sisaresta Elspethista. Elspeth jättää Julialle ja Valentinalle perinnöksi asuntonsa Lontoossa sillä ehdolla, että tytöt asuvat siinä vähintään vuoden. Siskokset muuttavatkin Lontooseen. Elspeth ei kuitenkaan ole lähtenyt mihinkään, vaan elää aaveena asunnossaan. Kyseessä on siis kuvauksen mukaan moderni kummitustarina. Mukana on myös paljon pohdintaa kaksosena elämisestä, ihmissuhdekuvioita ja pakko-oireinen naapuri. Näistä itse pidin eniten pakko-oireisen naapurin tarinasta. Muuten tarina jäi jotenkin etäiseksi ja tuntui välillä laahaavan paikallaan. Pidin selvästi enemmän Niffeneggerin ensimmäisestä kirjasta Aikamatkustajan vaimo.

Katherine Neville: Kahdeksan

Katherine Nevillen Kahdeksan on oikeastaan kuin edellinen lukemani kirja potenssiin kymmenen miinus faktaosuudet. Tästäkin kirjasta löytyy siis salaseuroja, koodeja ja arvoituksia sekä seikkailuja ja romanttista viihdettä yllin kyllin. Kahdeksan jakautuu tarinallisesti kahtia: päähenkilöinä ovat vuorotellen tietokone-ekspertti Katherine 1970-luvulta ja luostarin kasvatti Mireille 1790-luvulta. Molemmat tavoittelevat salaperäistä shakkilautaa, kuten myös lukuisa joukko muita henkilöitä. Shakki on muutenkin keskeisessä osassa tarinaa niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisestikin.

Luin kirjan kahdessa osassa. Aluksi kirja vaikutti hyvin mukaansatempaavalta, ja historiallisten merkkihenkilöiden bongailu tarinasta viihdytti. Parinsadan sivun jälkeen kuitenkin kyllästyin jatkuvasti uusiin tarinan kiemuroihin ja tuntui, että kirjailija oli yrittänyt tunkea tarinaan mukaan kaikki mahdolliset historian merkkihenkilöt. Lisäksi kerronta alkoi muistuttaa vähän turhan paljon Harlekiini-tyyliä. Kahdeksan onkin oikeastaan varsin ylitsepursuava kirja. Välissä kului varmaan kuukausi, mutta sitten tartuin kirjaan uudelleen, ja viihdyin sen parissa ihan hyvin loppuun asti. 

Kahdeksan on ilmestynyt vuonna 1988, ja takaliepeen mukaan kyseessä on oikein kulttikirja. Kirja on julkaistu suomeksi myös nimellä Musta kuningatar. Jatko-osa ilmestyi v. 2008.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat sekoittaa mystiikkaa, salaseuroja, taidehistoriaa ja romanttista viihdettä. Tarinassa on monta sivujuonta ja monta päähenkilöä, joten aluksi meni hetken aikaa hahmottaa, kuka on kuka. Stewen kuitenkin kokoaa lopussa tarinan rönsyt hyvin yhteen.

Stewen on taidehistorioitsija, ja hänen asiantuntemuksensa näkyy selvästi kirjassa. Niin kauan kuin rakastat on mielenkiintoinen sekoitus faktaa ja fiktiota, mistä itse pidin kovasti. Perusjuoni on melkoisen viihteellinen, mutta Stewen on maustanut sitä selvästi tietokirjamaisella aineksella taidehistoriaa ja filosofiaa. Opin siis paljon uutta esimerkiksi esoteerisista suuntauksista, mitä nyt oli pakko jossain vaiheessa käydä varmistamassa, mitä esoteerinen tarkalleen ottaen tarkoittaakaan... "Tietokirjaosuudet" olivat mielestäni kirjan parasta antia, vaikka välillä liiallinen sivistyssanojen viljely ärsyttikin, ja se fiktiopuoli taas ajoittain hieman ontuvaa ja epäuskottavaa. Kokonaisuudessaan kirja jäi plussan puolelle.