Sadie Jonesin Kotiinpaluu on kirja, joka oli pakko lukea loppuun niin pian kuin mahdollista. Mielelläni olisin ahminut sen yhdeltä istumalta, mutta junamatka töihin tuntui kerrankin aivan liian lyhyeltä, eikä kahden metropysäkin välilläkään kovin monta sivua ehtinyt lukea. Onneksi työpäivä päättyi aikanaan, ja pääsin taas kotimatkalla kirjan kimppuun.
Nimensä mukaisesti kirja alkaa kotiinpaluusta: 19-vuotias Lewis on juuri päässyt vankilasta ja matkustaa kotiinsa isänsä ja äitipuolensa luokse. Vuosi on 1957. Kotiinpaluu ei ole helppoa, sillä sekä oma perhe että ympäröivä yhteisö suhtautuvat Lewisiin varauksella. Pian tarina siirtyy reilun kymmenen vuotta taaksepäin sodan loppumisen jälkeiseen aikaan ja kuvaa Lewisin lapsuutta ja nuoruutta tragedioineen ja ulkopuolisuuden tunteineen. Vankilatuomioon johtaneiden tapahtumien jälkeen päästään takaisin kirjan nykyhetkeen, jossa Lewis yrittää jättää menneet taakseen ja sopeutua takaisin elämään.
Keskeisiä henkilöitä kirjassa ovat Lewisin perheen lisäksi myös Carmichaelit, joiden molemmilla tyttärillä on suuri vaikutus Lewisin elämään. Heistä esiin nousee etenkin nuorempi Kit, jonka tarina kulkee rinnan Lewisin tarinan kanssa. Jones kuvaa uskottavasti 1950-luvun englantilaista pikkukaupunkia ja hyvin toimeentulevien ihmisten yhteisöä, jossa kulisseja pidetään yllä, vaikka mikä olisi. Kirjan tunnelma imaisee mukaansa, ja henkilöiden kohtalosta haluaa tietää lisää. Loistava kirja, aivan mahtava.
Fredrik Backman on minulle ennestään tuttu kirjastaan Mies, joka rakasti järjestystä,
josta pidin paljon. Britt-Marie kävi täällä oli siis sekin ehdottomasti luettava. Kirjan päähenkilö on reilu kuusikymppinen Britt-Marie, joka on juuri jättänyt pitkäaikaisen aviomiehensä. Britt-Marien elämä on pyörinyt pitkälti aviomiehen ja kodin ympärillä, joten hänen täytyy aloittaa kaikki alusta. Ensimmäiseksi Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan: tilapäisen nuorisotalon talonmiehen pestin Borg-nimisestä pikkukaupungista.
Borg on kaupunki, jossa lähes kaikki on lakkautettu. Nuorisotalokin oli tarkoitus lakkauttaa, mutta lautakunta ei ikinä päässyt kokouksessaan siihen asti, koska heillä oli kiire lounaalle. Niinpä Britt-Marie asettuu taloksi ja tutustuu siinä sivussa viereisen pizzeria-elintarvikekauppa-postitoimisto-autokorjaamon omistajaan sekä muihin borgilaisiin. Sopeutuminen jalkapallohullun paikkakunnan elämään ei ole helppoa, sillä Britt-Marie on hyvin tarkka siitä, mikä on oikein ja säädyllistä. Vähitellen Borg alkaa kuitenkin päästä ihon alle: lopuksi Britt-Marie ei enää voi ymmärtää, miten jalkapalloa voisi olla potkaisematta, kun se tulee kohti.
Britt-Marie kävi täällä on erittäin hyvä kirja. Siinä on kaikkea, mitä tarvitaan: hyvä tarina, ihania ja ärsyttäviä henkilöhahmoja, lämpöä, rakkautta ja surua, kasvutarinoita sekä rotta, joka tykkää Snickerseistä. Suosittelen.
Edellisessä kirjoituksessa hehkutin Graeme Simsionin Vaimotestiä, johon ilmestyi keväällä jatko-osa. Vauvatesti oli tietysti pakko lukea. Sitä ennen lukaisin uudelleen myös Vaimotestin, koska se nyt vaan on niin hyvä.
Vauvatestissä seikkailee ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä ja myös liuta uusia tuttavuuksia. Minä-kertoja Don ja hänen vaimonsa Rosie asuvat nyt New Yorkissa. Don työskentelee Columbian yliopistossa, ja Rosie jakaa aikansa lääketieteen opintojen ja psykologian väitöskirjan kesken. Sitten tapahtuu jotain, joka yllättää ainakin Donin: Rosie tulee raskaaksi.
Don on edelleen Vaimotestistä tuttu yltiörationaalinen ja järjestelmällinen itsensä, joten lukija osaa odottaa, ettei tässä ole kyseessä ihan keskiverto isätulokas Don valmistautuukin raskauteen ja lapsensaantiin itselleen tyypillisellä tavalla ja on pian asiantuntija niin raskausajan ruokavaliossa kuin synnytyksessäkin. Hän ajautuu suorasukaisen ajattelutapansa ja ulosantinsa vuoksi helposti väärinkäsityksiin, joista kasvaa vähän isompiakin ongelmia.
Odotukseni olivat hyvin korkealla, mutta ihan Vaimotestin tasolle tämä jatko-osa ei mielestäni yltänyt. Sekä Don että Rosie ärsyttivät ajoittain vähän liikaa, ja paikoittain tapahtumia olisi voinut hieman tiivistää. Tarina ei aina vienyt mukanaan, mikä toki varmaan osittain johtuu myös omasta väsyneestä olotilastani. Vauvatesti on kyllä hyvä kirja, ei siinä mitään, mutta ei loistava. Toivoisin kuitenkin pääseväni lukemaan vielä lisää näistä henkilöistä.
Mistä aloittaisi tauon jälkeen?Tässä nyt ainakin alkajaisiksi pari jo viime vuoden puolella luettua kirjaa, jotka ovat jääneet mieleen.
Yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista on Julie Orringerin Näkymätön silta. Kirja kertoo unkarinjuutalaisesta Andraksesta, joka lähtee Pariisiin opiskelemaan arkkitehtuuria juuri toisen maailmansodan kynnyksellä. Andras menestyy opinnoissaan, saa uusia ystäviä ja tapaa myös viehättävän Clairen. Samaan aikaan juutalaisvainot leviävät vääjäämättä, eikä niiltä välty Andraskaan.
Näkymätön silta on paksu kirja, mutta sen lukee silti yllättävän nopeasti. Kirja tempaa mukaansa ja juoni kulkee sujuvasti. Orringer on onnistunut luomaan vangitsevan tunnelman, joka jää mieleen. Tässä on kaikkea: onnea, iloa, rakkautta, kaipuuta, ahdistusta, surua, toivoa, epätoivoa... Kannattaa lukea!
Hyvin toisenlainen mutta yhtä lailla mieleenpainunut lukukokemus on Graeme Simsionin Vaimotesti. Kirjan päähenkilö on lähes nelikymppinen Don, joka haluaa etsiä itselleen vaimon. Don on ammatiltaan genetiikan apulaisprofessori, joten hän lähestyy myös kumppanin etsintää tieteellisesti ja laatii vaimotestin, jonka avulla voi erotella jyvät akanoista. Donilla on melkoisen yksityiskohtaiset vaatimukset unelmiensa naiselle, joten ei ihme, ettei sopivaa tahdo löytyä. Baarimikko Rosie esimerkiksi on täysin sopimatonta vaimomateriaalia, mutta niin vaan Don alkaa viihtyä hänen kanssaan.
Vaimotesti on erittäin hauska kirja, hyväntuulinen ja nokkelakin. Koomisia tilanteita aiheuttaa Donin yltiörationaalinen suhtautuminen asioihin sekä sosiaalisten taitojen omalaatuisuus. Tämän parissa olisin viihtynyt pidempäänkin.
Anna-Leena Härkösen uusin romaani Kaikki oikein kertoo Eevistä ja Karista, ihan tavallisesta pariskunnasta, joiden elämä muuttuu kertaheitolla, kun Eevin päähänpistona ostamassa lottorivissä onkin kaikki oikein. Ensimmäinen kerta lottoa ja heti täysosuma.
Voitto on pienipalkkaisille ihmisille jotain käsittämätöntä. Eevi on pihien vanhempiensa vuoksi tottunut tulemaan toimeen vähällä rahalla ja nyt pitäisi sitten päättää, mitä tehdä miljoonilla euroilla. Apuna on kyllä sijoitusneuvoja, mutta onko tämäkään ihan oikeasti heidän puolellaan. Myös muiden suhtautuminen alkaa epäilyttää: onko paras ystävä kiinnostunut vain rahoista? Eevin isä ainakin on sitä mieltä, että voittorahat on saatu huijauksella. Toisaalta on mukavaa, kun voi hankkia uuden, tilavan asunnon ja lähteä yhtäkkiä lomamatkalle luksushotelliin.
Härkönen kuvaa varsin uskottavan tuntuisesti lottovoittajien päässä pyöriviä ajatuksia ja tunteita sekä voiton lunastamiseen liittyvää käytännön prosessia. Kirjaa lukiessa mietin, että tältä varmasti voisi itsestänikin tuntua tässä kohtaa.
Kaikki oikein on ihan hyvä kirja, mutta ei mielestäni erityisen mieleenpainuva. Tarinassa ei sinänsä ole mitään yllättävää, sillä takakansiteksti kertoo lähes kaiken oleellisen. Kerronta on kyllä sujuvaa ja hallittua ja kokonaisuus toimiva.
Ilmestyskirjan täti kertoo Airista, joka on kolmekymppinen kahden lapsen äiti ja juuri palaamassa töihin hoitovapaalta. Hän pitää paljon miehensä perheestä, lukuun ottamatta tämän Liila-tätiä. Täti on hyvin voimakas persoona: räiskyvä, epäsovinnainen ja kovaääninen. Jostain syystä hän ärsyttää Airia suunnattomasti. (Minua puolestaan ärsytti enemmän Airi itse, varsinkin kirjan alkupuolella.) Harmillisesti käy niin, että Airin työnantajan eli IT-alan yrityksen ostaa toinen saman alan firma, jossa Liila sattuu olemaan töissä. Niinpä Airista ja Liilasta tulee työkaverit, eikä Airi voi vältellä tätiä, vaikka haluaisikin. Sopeutuminen työelämään ei ylipäätään ole helppoa, varsinkin kun uudessa työpaikassa on omat kiemuransa. Yhtäkkiä alkanut kummallisten sattumien sarja saa Airin epäilemään muita ja pian myös itseään.
Olen aiemmin lukenut Anu Holopaiselta Syysmaa-fantasiasarjaa, joten tiesin hänen olevan hyvä kirjoittaja. Nytkin jäin heti koukkuun, vaikka piti vain vähän lukaista alkua. Luin sitten koko kirjan samana iltana. Tällä kertaa genrenä on kansitekstien perusteella chick lit, jota on maustettua yliluonnollisilla elementeillä. Itse en tätä kirjaa luokittelisi chick lit -kategoriaan kuuluvaksi, mutta samapa tuo. Oikein hyvä kirja on kuitenkin kyseessä ja viihdyttäväkin, vaikka välillä vaikkapa työpaikan tapahtumat ovat vähän turhankin todentuntuisia. Yrityskauppojen jälkeinen ilmapiiri, konsultit ja pelko omasta työpaikasta ovat varmasti todellisuutta monelle.
Kirjan luettuani - varsinkin mielenkiintoisen lopun vuoksi - olin utelias näkemään, miten muut olivat tarinan tulkinneet ja löysinkin monta blogikirjoitusta. Kuten tietysti aina, eri ihmiset olivat saaneet kirjasta irti erilaisia asioita. Osa esimerkiksi piti kirjaa kokonaisuudessaan selvästi humoristisempana kuin minä. Huumoria tarinasta kyllä löytyy ja aina ei pysytä kohtuullisuuden rajoissa, mutta kirjan loppuosassa alkoi myös jopa vähän ahdistaa päähenkilön mielenterveyden puolesta.
Kun bongasin Operaatio Lipstickin verkkokirjastosta, ajattelin kirjan olevan nimensä perusteella humoristista viihdettä. Oletus piti kyllä ihan paikkaansa, mutta tarinan ympäristö poikkeaa perushömpästä aika lailla. Kirja nimittäin sijoittuu Afganistaniin ja sen päähenkilö on Kabulissa asuva suomalais-brittiläinen sotakirjeenvaihtaja Anna. Hän pokailee miehiä urakalla, mutta haaveilee kuitenkin siitä oikeasta, jonka kanssa käpertyä takkatulen ääreen. Annan kämppis Kelly puolestaan on epämääräisessä suhteessa epäluotettavan Richin kanssa, joka on hyvin kiinnostunut myös muista naisista. Naiset päättävät käynnistää Operaatio Lipstickin ja paljastaa mokoman kanaljan kytkökset aseiden salakauppaan. Operaatio vie heidät lopulta hengenvaaraan.
Kirja on erikoinen sekoitus romanttista viihdettä ja seikkailutarinaa. Tarinassa on stereotyyppisiä chick lit -aineksia, jotka vaikuttivat usein kovin päälleliimatuilta. Olisin varmaan pitänyt niistä enemmän, jos koko tarina olisi ollut samalla tavalla vähän yliampuvaa, mutta nyt osiot eivät tunnu sopivan yhteen. Kabulin arjen kuvaus on sujuvampaa ja mielestäni myös paljon kiinnostavampaa. Pia Heikkilä on itse toiminut pitkään toimittajana kriisialueilla, joten hän tietää, mistä kirjoittaa. Tarinassa olisi minusta ollut potentiaalia parempaan, jos välillä hyvin teennäiseltä vaikuttavia rakkauselämän pohdintoja ja ronskeja kuvauksia olisi vähentänyt tai muokannut muuhun tarinaan sopivammiksi. Perusidea romantiikan ja seikkailun yhdistämisestä on ihan kiinnostava, mutta tällä kertaa toteutus on turhan epätasainen.
