Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus, Lankeemus ja Yö ikuinen

Ahdan nyt kolme kirjaa yhteen tekstiin, sillä kyseessä on Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogia. Ihastuin ensimmäiseen osaan viime kesänä ja luin heti myös toisen osan. Kolmatta osaa jouduin odottamaan tähän kesään asti, ja muistin virkistämiseksi luin toistamiseen myös ensimmäisen ja toisen osan. 

Vitsaus-trilogia kertoo vampyyreista. Sarja edustaa siis genreltään fantasiaa ja kauhua, mutta siinä on myös trillerin piirteitä. Minut yllätti del Toron ja Hoganin perinteisestä poikkeava näkemys vampyyreistä. Tietyt kliseet, kuten veren juonti ja auringon pelko, ovat tallella, mutta yleisesti ottaen vampyrismi selitetään kekseliäällä tavalla yhdistämällä biologiaa kauhuun. Vampyrismi rinnastetaan kirjoissa virukseen, joka leviää loiseläimien, verimatojen, avulla. Vertakaan ei juoda pitkillä kulmahampailla vaan pistimellä.Varsinkin ensimmäisessä osassa tieteellä on suuri rooli, ja monet vampyyreihin liittyviin ilmiöihin löytyy tieteellinen selitys.

Sarjassa kaikki vampyyrit ovat peräisin Muinaisista, seitsemästä ikivanhasta vampyyristä, joiden alkuperä selviää viimeisessä kirjassa. Muinaiset ovat aikojen kuluessa ohjailleet hienovaraisesti ihmisiä haluamaansa suuntaan ja saaneet aikaan toivomansa kaltaisia yhteiskuntia. Muinaisista nuorin, yksin toimiva Mestari, rikkoo kuitenkin yllättäen ikiaikaisen tasapainon vampyyrien ja ihmiskunnan välillä ja alkaa toteuttaa maailmanvalloitustaan. Häntä vastaan nousee sekalainen joukko newyorkilaisia, jotka jatkavat vastarintaansa siinäkin vaiheessa, kun suurin osa ihmisistä on alistunut vampyyrien valtaan.

Ensimmäinen osa, Vitsaus, on mielestäni paras ja intensiivisin osa, johon jää koukkuun. Kirja lähtee tosin minun makuuni hieman hitaasti käyntiin, mutta toisaalta rauhallisempi alku kasvattaa jännitystä hienosti. Tarina etenee sujuvasti ja vetävästi, ja sitä kerrotaan hyvin monen ihmisen näkökulmasta. Tämä kerrontatapa esittelee hyvin vampyyrien leviämisen moninaiset vaikutukset.

Toinen osa, Lankeemus, oli kummallakin lukukerralla pienoinen pettymys hienon Vitsauksen jälkeen. Lankeemus jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin Vitsaus päättyi, ja tarina kyllä edistyy ihan mukavasti. Tunnelmaltaan kirja ei kuitenkaan ole ensimmäisen osan veroinen intensiteetiltään. Lisäksi käännös ei mielestäni ole kaikin puolin täysin onnistunut, sillä siinä on vähän turhan paljon anglisismeja eli englannin kielestä peräisin olevia sanoja, joille löytyisi kyllä suomenkieliset vastineet. Esimerkki tästä: "Mestari oli ennen muuta kompulsiivinen, niin teoissa kuin ajatuksissa. Se oli miettinyt etukäteen suunnitelman kaikki mahdolliset permutaatiot." En kuitenkaan usko, että toisen osan puutteet johtuvat pelkästään käännöksestä. Onneksi myös tässä osassa päästään loppujen lopuksi kunnolla vauhtiin, ja kirja loppuu varsin näyttävästi.

Kolmas osa, Yö ikuinen, sijoittuu ajallisesti kahden vuoden päähän toisesta osasta. Maailma on muuttunut teoksien välillä paljon, sillä vampyyrit ovat ottaneet valtaansa koko maailman ja tuhonneet osan ihmiskunnassa kokonaan. Suuri joukko ihmisiä on lisäksi kerätty verileireille, joissa tuotetaan ruokaa vampyyreille. Monet jatkavat kuitenkin elämäänsä melko normaalisti, mitä nyt joukkotiedotusvälineitä ei enää ole ja vampyyrit tai heidän värväämänsä ihmisapurit vahtivat yhteiskunnan toimintaa. Ydinräjähdysten vuoksi myös olosuhteet ovat muuttuneet paljon, sillä päivänvaloa on vain parin tunnin ajan. Aiemmista osista tuttu, maan alla toimiva iskujoukko ei ole luovuttanut, vaan pyrkii edelleen kaatamaan Mestarin. Kolmas osa on parempi kuin toinen, mutta ei yllä ensimmäisen osan tasolle. Loppuratkaisu on sinänsä ihan toimiva, mutta ei hirveän omaperäinen.

Kirjailijoista Del Toro on paremmin tunnettu elokuvaohjaajana ja tietty elokuvamaisuus leimaa myös kirjoja. Erityisen ansiokasta kirjoissa on aiemmin mainitsemani uusi näkökulma vampyyreihin. Kirjat ovat jännittäviä ja viihdyttäviä ja niiden henkilöhahmot mielenkiintoisia. Väliosina toimivat kertomukset menneisyydestä ovat todella hienoja. Ensimmäisessä osassa käydään esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisella keskitysleirillä, jota vampyyrien myöhemmin perustamat verileirit muistuttavat. Holokaustin kautta nostetaan esille myös ihmisen julmuus ihmistä kohtaan. Kokonaisuudessaan Vitsaus-trilogia on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu sarja.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Katoamispiste on hieno ja tunnelmallinen kirja. Terapeuttinakin työskentelevä kirjailija, minä-kertoja, tapaa kadulla ranskalaisen Magdan, joka on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta miestään. Kirjailija päätyy auttamaan Magdaa miehen etsimisessä ja lopulta jatkaa etsintöjä yksin. Miehen tavaroista löytyy Raija Siekkisen romaani, jonka perusteella kirjailija-kertoja päättelee Siekkisen traagisen kohtalon kiinnostaneen tätä. Kirjailija päätyy itsekin ottamaan selvää Siekkisen elämästä ja kuolemasta ja vierailemaan tälle tärkeissä paikoissa.

Olen muistaakseni joskus lukenut Raija Siekkiseltä jonkun kirjan, mutta en tiennyt hänestä sen kummemmin mitään. Nyt tiedän, että hän kuoli vuonna 2004 tulipalossa. Katoamispiste yhdistelee mielenkiintoisesti faktaa ja fiktiota kadottamatta vangitsevaa tunnelmaa. Katoamispiste muistuttaakin tunnelmaltaan aikaisemmin Haahtelalta lukemaani kirjaa Naiset, jotka katsovat vastavaloon, mutta juoneltaan se on mukavan erilainen.Haahtela käyttää tässäkin kirjassa erittäin kaunista kieltä, jota on ilo lukea. Suosittelen.

Enni Mustonen: Vasikantanssi

Vasikantanssi on hieman vanhempaa Mustosta. Myös tässä kirjassa maaseudulla on suuri rooli, kun pääkaupungiseudulla ikänsä asunut Minna saa mahdollisuuden muuttaa maalle kolmen lapsensa kanssa. Yksinhuoltajaäidin elämä ei ole helppoa: lähiö on ankea asuinpaikka, poikaa kiusataan, lasten työtön ja kelvoton isä ilmestyy maisemiin vain todistakseen kelvottomuutensa, rahasta on pulaa jne. Uusi teknologia kuitenkin mahdollistaa etätyön, joten Minna tarttuu tilaisuuteen siirtää oma ja lastensa elämän maaseudun rauhaan. 

Maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuus on hyvin selvää, sillä uudessa asuinpaikassa ihmiset ovat mukavia ja avuliaita, lapset voivat paremmin ja seudulla asuu mielenkiintoisia miehiä. Vasikantanssi ei kuitenkaan ole ollenkaan liian siirappinen tai epäuskottava kirja, vaan siinä on sopivasti arjen realismia mukana. Erittäin hyvä kirja ja mukavaa kevyehköä ajanvietettä. 

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Apatosauruksen maa on Miina Supisen novellikokelma. En yleensä juuri lue novelleja, mutta Supinen kirjailijana houkutti kokeilemaan. Novellit olivat lyhyitä, joten ne soveltuivat hyvin työmatkalukemiseksi. Pidin kokoelmasta paljon. Monet tarinoista olivat hauskoja, jopa absurdeja, mutta samaan aikaan myös melankolisia.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

En ole aiemmin lukenut John Ajvide Lindqvistiä, vaikka olenkin lukenut hänestä. Kauhukaan ei nykyään kuulu lempigenreihini, vaikka aikoinaan tuli luettua paljon Stephen Kingiä. Kuinka kuolleita käsitellään ei kuitenkaan mielestäni ollut kovin pelottava, oikeastaan vain ihan kirjan loppu onnistui hyytämään selkäpiitä.

Kuinka kuolleita käsitellään pistää nimensä mukaisesti miettimään, miten käsitellä kuolleita. Kirjassa nimittäin tietyn ajanjakson sisällä kuolleet heräävät eloon, mutta eivät omina itsenään. Heistä on jäljellä lähinnä vain kuori, kuten omaiset alun innostuksen ja ilon jälkeen huomaavat. Omaisille on kova paikka tajuta, etteivät he pysty hoivaamaan kuolleita takaisin elämään, vaan nämä saattavat käyttäytyä hyvinkin arvaamattomasti. Lopulta elävät vainajat kootaan yhteen odottamaan sitä, että joku keksii, mitä heille pitäisi tehdä, mutta kokeilu päättyy kaaokseen.  

Tarinaa kerrotaan useamman henkilön näkökulmasta, mikä tuo monipuolisuutta kerrontaan. Kiinnostavinta antia olivat lehtiartikkelit ja muu median tuotanto, joita on ripoteltu kirjaan peruskerronnan väliin. Yleisesti ottaen kirjasta jäi kuitenkin melko mitäänsanomaton jälkimaku. Ihan hyvähän kirja oli, juoneltaan omaperäinen ja kerronnaltaan suht sujuva, mutta ei ihan sellainen kuin mitä odotin. Aion kuitenkin lukea muutakin Lindqvistiä, sillä en usko, että tämä kirja oli häntä parhaimmillaan.


 

Jo Nesbø: Suruton ja Veritimantit

Luin Nesbøn Harry Hole -sarjan neljännen ja viidennen osan putkeen, sillä Suruton oli erittäin hyvä ja Veritimantit jatkoi samaa rataa. Hole pysyi tällä kertaa suurimman osan ajasta kotimaassaan, eikä ihmisiäkään kuollut ihan niin tiuhaan tahtiin kuin joissain aikaisemmissa lukemissani Hole-kirjoissa. Kolmannesta osasta alkanut tarinalinja jatkui näissäkin kirjoissa, mikä toi jatkuvuutta sarjaan. Hyviä dekkareita nämä.

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Blogitekstit laahaavat edelleen melkoisesti jälkijunassa, mutta eiköhän se tästä. 
Jatkoin näytelmälinjalla, ja luin Niskavuoren tarinan lisäksi näytelmähyllystä nappaamani Nukkekodin, joka on norjalainen klassikkoteos. Näytelmän päähenkilö on Nora, jonka mies on juuri saanut hyvän työpaikan pankista. Päälle päin Nora vaikuttaa kunnolliselta vaimolta ja äidiltä (siis aikansa mittapuun mukaan), mutta hänellä on salaisuus, joka uhkaa paljastua aviomiehelle. Vanhan ystävän ilmaantuminen Noran elämään saattaa alkuun tapahtumaketjun, joka päättyy suureen elämänmuutokseen ja vanhojen roolien murtumiseen.

Nukkekoti herätti paljon keskustelua ilmestymisensä jälkeen, enkä sinänsä tätä ihmettele, sillä teoksen loppu on varmasti ollut 1800-luvullla epätavallinen ratkaisu. Nyt lukiessani lähinnä taivastelin aviomiehen alentuvaa suhtautumista vaimoonsa, vaikka toki loppu oli yllättävä.