Robert Galbraithin Käen kutsu on mennyt minulta jotenkin ohi, vaikka muistan kyllä hämärästi kuulleeni, että Galbraith on itse asiassa J. K. Rowling. Käki kutsui selatessani kirjaston e-kirja-antia, joten ajattelin katsoa, onko Rowlingista dekkarikirjailijaksi.
Kirjan päähenkilö on yksityisetsivä Cormoran Strike, joka on aiemmin ollut armeijan palveluksessa ja menettänyt toisen jalkansa Afganistanissa. Hänen elämänsä on aika kurjassa jamassa: pitkäaikainen ihmissuhde on juuri katkennut, toimisto toimii väliaikaisena asuntona ja velkojat soittelevat jatkuvasti. Tämän sopan sekaan saapuu vuokratyöfirman lähettämänä sihteeri Robin. Samaan syssyyn Strike saa myös merkittävän asiakkaan. Kuuluisa malli Lula Landry on joitakin kuukausia aiemmin kuollut pudottuaan kotinsa parvekkeelta. Tapaus on julistettu itsemurhaksi, mutta Lulan veli on eri mieltä ja haluaa palkata Striken tutkimaan, mitä oikein tapahtui.
Pidin siitä, että Käen kutsu on niin sanotusti perinteisen dekkarin linjoilla. Syyllistä etsitään loppujen lopuksi melko rajatun joukon sisältä ja johtolankoja löytyy ihmisiä jututtamalla. Lukijakin pysyy hyvin kärryillä, mutta ei arvaa liikaa liian varhaisessa vaiheessa. Kirja ei mässäile turhalla väkivallalla eikä muilla elämän varjopuolilla, vaikka tarinassa kyllä on synkkiäkin aineksia. Tarina etenee tasaisesti ja varmasti - ehkä välillä jopa liian tasaisesti. Pituudesta olisi voinut hieman nipsaista pois tiivistämällä kertomusta, mutta eipä se minua suuremmin haitannut. Cormoranin ja Robinin yksityiselämästä kerrotaan sopivasti itse tapauksen tutkimisen yhteydessä ja ainakin minulle jäi tunne, että haluan lukea lisää. Onneksi sarjan toinen osa onkin jo ilmestynyt.
Leena Lehtolaisen romaani Kuusi kohtausta Sadusta kertoo erään näytelmän ensi-illasta. Kirjan rakenne on yllättävä, mutta mielenkiintoinen: heti alussa on ikään kuin näytelmän käsiohjelma, jossa on muun muassa lueteltu näytelmän roolihenkilöt sekä näyttelijät. Muutenkin tarina etenee yhdessä näytelmän kanssa kohtaus kohtaukselta. Välillä hypätään katsojien ja näyttelijöiden pään sisään ja kuullaan heidän mietteitään.
Näytelmän nimi on - kas kummaa - Kuusi kohtausta Sadusta ja se kertoo taiteilija Satu Savinaisesta, joka on kadonnut juuri ennen ensi-iltaa. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Heikki Sirviö on Sadun miesystävä, joka on halunnut tallentaa tämän vaiheikkaan elämän näytelmän muotoon. Kirjoitus- ja harjoitusprosessin edetessä Satu on kuitenkin alkanut epäröidä ja lopulta halunnut estää näytelmän esittämisen. Moni katsojista odottaakin löytävänsä näytelmästä syyn katoamiselle.
Kirjan rakenne on mielestäni onnistunut ja monen henkilön näkökulman käyttö tuo tarinaan monipuolisuutta. Toki voi ajatella myös, että tekniikka tekee tarinasta rikkonaisen, mutta minusta näin ei käynyt. Katsomossa on monia henkilöitä, jotka näkevät itseään esitettävän näyttämöllä ja joista jotkut saavat vasta nyt tietää, millainen rooli heillä on ollut Sadun elämässä. Joku on sitä mieltä, että hänet on esitetty ihan erilaisena kuin mitä hän oikeasti on. Kun kyse on todellisesta ihmisestä (kirjan sisällä tietysti) tehdystä näytelmästä, täytyykö henkilöt esittää todenmukaisena vai voidaanko mennä draaman ehdoilla? Näyttelijät luonnollisesti näkevät tilanteen eri tavalla kuin katsojat.
Pidin kirjasta, mutta se ei ollut ihan niin hyvä kuin olisin toivonut. Jotain olisin kaivannut enemmän, mutta en osaa sanoa, mitä. Ehkä jonkinlainen pinnallisuus häiritsi: päähenkilö Satu jäi jotenkin etäiseksi ja ehkä jopa osittain epäuskottavaksi. Toisaalta Satu ei tässä ehkä ollutkaan se tärkein asia, vaan kaikki muu, mitä näytelmän ympärillä tapahtui. Toisella lukukerralla kirjasta voisi ehkä saada enemmän irti, vaikka tietty yllätyksellisyys toki puuttuisi. Mutta kuten sanottua, pidin kyllä kirjasta ja mielestäni se kannattaa lukea.
Tommi Kinnusen esikoisteosta Neljäntienristeystä on kehuttu paljon, joten luonnollisesti suhtauduin siihen hieman epäluuloisesti. :) Kirja on kuitenkin erittäin hyvä. Juonessa ei sinänsä ollut mitään kovin yllättävää, ainakaan minulle, mutta kerronta on soljuvaa ja sopivan eleetöntä. Tämä kirja todella vie mukanaan.
Tarinaa
kuljetetaan eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta niin, että aina
kerrallaan kerrotaan yhden henkilön elämästä. Ajassa hypellään siis
edestakaisin.
Pidin tästä usean näkökulman ratkaisusta: tapahtumista saa monipuolisen
käsityksen, kun eri ihmiset näkevät tilanteiden eri puolet.
Kirjan päähenkilöistä ensimmäisenä "äänessä" on kätilö Maria, jonka elämää aletaan seurata 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäinen kohtaus oli itselleni yllättävän rankkaa luettavaa, mutta toisaalta se loi sopivan pohjan jatkolle. Marian elämä ei ole ruusuilla tanssimista: häntä pidetään sekä ammattinsa puolesta että aviottoman tyttären synnyttämisen vuoksi hieman epäilyttävänä. Mariasta kasvaakin vahva ja itsellinen nainen. Tietynlaisena kontrastina tälle toimivat Marian tytär Lahja sekä hänen miehensä Onni, jotka elävät salaisuuksien sävyttämässä avioliitossa kukin omalla tavallaan tyytymättöminä. Lahja ei katkeruudessaan ole mitenkään miellyttävä hahmo, mutta hänen persoonansa on vahvasti esillä koko kirjan ajan. Onnin tarina puolestaan koskettaa ja laittaa miettimään, kuinka jokaisen pitäisi saada olla oma itsensä. Lahjan ja Onnin pojan vaimo Kaarina saa myös oman puheenvuoronsa: rinnakkaiselo hankalan anopin kanssa ei aina ole helppoa.
Hieno kirja.
"Toisin kuin usein väitetään. lihavuus ei ole sairaus. Se ei ole epidemia, ei moraalinen alennustila eikä heikkouden osoitus. Se on ihmisen ominaisuus. Ihminen voi lihoa monista syistä ja monella tavalla, on olemassa lukemattomia tapoja tulla lihavaksi, olla lihava, kantaa lihavuutensa, ja niillä kaikilla on syynsä. Osa meistä lihavista on sairaita, niin kuin hoikistakin, ja osa meistä on terveitä. Pelkkä paino ei tee meistä kumpaakaan."
Pekka Hiltusen Iso on kirja, josta innostuin paljon heti kuultuani sen ilmestymisestä. Aloin parisen vuotta sitten tutustua samaa aihepiiriä eli lihavuutta käsitteleviin blogeihin, ja kirjan sanoma vaikutti hyvin saman kaltaiselta. Iso ilmestyi jo viime vuonna, mutta jotenkin on ehkä vähän jännittänyt lukea sitä, kun odotukset olivat korkealla. Kirjan päähenkilö Anni Kantto on 37-vuotias nainen, joka painaa melkein 140 kiloa. Hän on juuri palannut Tampereelle kolmen Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen, koska on menettänyt työpaikkansa ja poikaystävänsä ja kokee muutenkin epäonnistuneensa kaikessa. Anni saa onneksi vanhan vuokra-asuntonsa takaisin ja alkaa huomaamattaan tutustua paremmin vuokranantajaansa Huivirouvaan.
Tarinalle keskeistä on se, että Anni on hyvin lihava, mutta se ei ole hänelle itselleen ongelma. Ongelmana on muiden suhtautuminen hänen lihavuuteensa. Anni on esimerkiksi erotettu työpaikastaan ihan vain sen takia, että hän on lihava, eikä sovi paikan imagoon. Ongelmallista on myös terveysministerin lanseeraama kampanja lihavuutta vastaan, jossa toistetaan samoja (virheellisiä) asioita kuin aina lihavuudesta ja lihavista ihmisistä puhuttaessa. Anni päättää alkaa toteuttaa toisinajattelijuuttaan käytännössä eli ryhtyä ajatuksista tekoihin.
Hiltunen kirjoitti vuonna 2007 Imageen artikkelin lihavuudesta ja kiinnostui aiheesta enemmänkin. Kirja on fiktiota, mutta siinä viitataan olemassaoleviin tutkimuksiin ja artikkeleihin. Tarinan lomaan on ripoteltu Annin valmistamia puheita, joissa käydään läpi monia lihavuuteen liittyviä näkökulmia faktan pohjalta. Itselleni moni kirjassa käsitelty asia oli jo ennestään tuttua, mutta oli mukava nähdä, kuinka monipuolisesti Hiltunen aihetta käsitteli aina painoindeksin käyttökelvottomuudesta siihen miten hormonit vaikuttavat laihtumiseen. Myös fatospheresta eli blogimaailmasta puhutaan.
"Lihavuuden vaikutus sairauksiin on epäselvä, usein olematon. Miksi asiantuntijat väittävät, että läski tappaa? Koska niin väestöntutkimuksia tehdään, karkeilla oletuksilla, etsitään syy-seuraussuhteita asioista, jotka joskus kytkeytyvät toisiinsa ja joskus eivät. Ja koska läski on helppo vihollinen, jonka vastustaminen palvelee monia muita tarkoituksia. Lihavuuden kontolle laitetut sairaudet johtuvat usein kahdesta aivan muusta asiasta: huonosta ruokavaliosta ja vähäisestä liikkumisesta."
Iso ei välttämättä ole kerronnallisesti tai kielellisesti mitenkään erityinen, mutta se on silti hyvä kirja, jossa on tärkeä sanoma: Paino tai koko ei kerro henkilön terveydestä tai elintavoista mitään. Jokainen saa olla sen kokoinen kuin haluaa, eikä se ole kenenkään muun asia.
Miss Peregrine's Home for Peculiar Children (suom. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille) on jälleen yksi kirjaston e-kirjalöytö. Tämänkin kirjan kohderyhmänä taitaa olla nuoret aikuiset, mutta minähän olenkin ihan nuori ainakin omassa mielessäni. Olisi kyllä mielenkiintoista saada kirja käsiini myös painettuna versiona, sillä se sisältää tekstin lisäksi valokuvia, joista tuo kansikuva on yksi esimerkki. Koko tarinan idea on kirjailija Ransom Riggsin mukaan lähtenyt valokuvista. Hän kerää itse vanhoja mustavalkovalokuvia, joista osa on varsin kummallisia, kuten kannen leijuva tyttö. Riggs alkoi kirjoittaa tarinaa kuvien pohjalta, ja osa kuvista päätyi kirjaankin. Valokuvat tuovat hienon ja välillä vähän kammottavankin lisän tarinaan.
Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Jacob, joka elää ihan tavalllista elämää, kunnes hänen isoisänsä kuolee. Isoisä on aina kertonut Jacobille tarinoita omasta lapsuudestaan, paostaan Puolasta toisen maailmansodan aikana ja ajasta, jonka hän vietti walesilaisella saarella sijanneessa lastenkodissa. Isoisän tarinat lastenkodista ovat hyvin mielikuvituksellisia ja hänen näyttämänsä valokuvat näkymättömästä pojasta ja muista vastaavista vaikeita uskoa todeksi. Jacob pitääkin muiden tavoin isoisän kertomuksia vain satuina, kunnes isoisä tapetaan ja Jacob alkaa epäillä, että isoisän pelkäämät hirviöt ovatkin totta. Hän lähtee isänsä kanssa Walesiin tutustumaan isoisän lapsuuden asuinpaikkaan ja toivoo löytävänsä sieltä vastauksia. Saarelta löytyykin joukko ihmisiä, jotka saavat Jacobin tajuamaan, ettei hänkään ole ihan tavallinen, vaan yksi eriskummallisista.
Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on (ajoittain) jännittävä kirja, mutta ei mielestäni varsinaisesti kauhua, vaikka sellainenkin leima kirjalle on lyöty. Aineksia olisi kyllä ollut kauhutarinaankin. Odotin kannen ja kuvauksen perusteella ehkä hieman erilaista kirjaa, mutta pidin kyllä tästäkin. Kirjan alkuosa oli mielestäni vahvempi kuin loppuosa, ja tunnelma sopivan tiheä ja kutkuttava, kun saaren arvoitus ei ollut vielä paljastanut. Lopussa oli toki omat jännät paikkansa, mutta tarina oli jotenkin tavanomaisempi. Kiinnostavaa nähdä, mitä kirjailija saa tarinasta irti jatko-osassa. Sekin on jo lainattu.
Jules Vernen tarina 80 päivää kestävästä maailmanympärimatkasta tuli minulle - ja varmasti monelle muullekin - tutuksi piirrossarjan myötä, mutta en ole koskaan tullut lukeneeksi kirjaa tai muistaakseni mitään muutakaan Vernen teosta. Around the World in 80 days eli suomennettuna Maailman ympäri 80 päivässä kertoo lontoolaisesta Phileas Foggista, joka elää säntillistä ja täsmällistä herrasmiehen elämää. Hän viettää paljon aikaa klubilla ja pitää kortinpeluusta. Eletään syksyä 1872 ja brittiläinen imperiumi on voimissaan. Intiaan rakennetaan uusia rautateitä, ja eräs lehti uutisoikin, että näiden rautateiden ja muutamaa vuotta aiemmin avatun Suezin kanavan ansiosta on mahdollista matkustaa maailman ympäri 80 päivässä. Herra Fogg on myös vakuuttunut tästä ja lyökin 20 000 puntaa vetoa siitä, että hän voi matkustaa tiettyä, ennaltamäärättyä reittiä pitkin laivalla ja junalla maailman ympäri ja käyttää matkaan korkeintaan 80 vuorokautta. Matkaan hän lähtee heti samana iltana ja ottaa mukaansa juuri palkkaamansa palvelijan, ranskalaisen Passepartout'n.
Samaan aikaan Lontoossa kuhistaan pankkiryöstöstä, joka on tapahtunut keskellä kirkasta päivää. Phileas Foggista tulee yhtäkkiä yksi epäillyistä, ja hän saa peräänsä poliisin nimeltä Fix. Foggin ja Passepartout'n matka johtaa Lontoosta Suezin kautta Intiaan, sieltä Japaniin ja edelleen Yhdysvaltoihin ja jälleen takaisin Iso-Britanniaan. Matkalla tapahtuu tietysti kaikenlaisia vastoinkäymisiä, joten lukija pääsee jännittämään, miten matkaajien oikein käy.
Tarina kulkee eteenpäin kuin juna, tasaisesti ja varmasti, tosin ajoittain hieman itseään toistaen. Välillä kerronta on myös vähän yksitoikkoista, mutta onneksi vain välillä. Vernen huomioita englantilaisista ja muun maalaisista oli mielenkiintoista lukea, samoin kuvauksia eri maista. Pidin kirjasta kaiken kaikkiaan, eikä haitannut, vaikka muistin loppuratkaisunkin. Eikä sekään, että ajattelin koko ajan mielessäni Foggia leijonana ja Passepartout'ta kissana...
David Nichollsin Kaikki peliin kertoo Brianista, joka aloittaa opintonsa yliopistossa 80-luvun puolivälissä. Brian odottaa opiskelijaelämältään paljon: viiltävän älykkäitä keskusteluja, kauniita naisia ja ylipäätään oikean elämän alkamista. Ensimmäisen illan bileissä hän tapaakin unelmiensa tytön, Alicen, mutta onnistuu kännipäissään antamaan itsestään hieman erikoisen ensivaikutelman. Alice ja Brian pyrkivät molemmat mukaan Yliopistovisaan, joten Brian pääsee kuin pääseekin tutustumaan rakkautensa kohteeseen paremmin. Brianilla on tietokilpailuihin sopiva erinomainen muisti, mitä nyt keskittyminen meinaa herpaantua naiskauneuden vuoksi...
Tarinassa seurataan Brianin ensimmäistä opiskeluvuotta, visailujoukkueen valmentautumista kilpailuun sekä tietysti ihmissuhdekuvioita. Mielenvaivaa aiheuttavat sekä naiset että kaverit. Brian tuntuu muutenkin olevan usein vähän hukassa. Hän päästelee sammakoita suustaan, on välillä ärsyttävä, teennäinen ja kaiken kaikkiaan epävarma. Brianin hahmosta ei kuitenkaan voi olla pitämättä, vaikka hän ajoittain aiheuttaakin myötähäpeää. Mutta myös myötätuntoa.
Sinä päivänä oli mielestäni parempi kuin tämä Kaikki peliin, mutta pidin kyllä tästäkin. Kirja on nopealukuinen ja sujuva. Nichollsia voisi olla kiinnostavaa lukea myös alkuperäiskielellä, vaikkei käännöksessäkään mitään valittamista ole.
