Jo Nesbø: Torakat

Harry Hole -sarjan toinen osa muistuttaa asetelmaltaan ensimmäistä, sillä myös tässä kirjassa konstaapeli Hole matkustaa maailman toiselle puolelle selvittämään maanmiehensä kuolemaa. Tällä kertaa kohteena on Thaimaa ja rikoksen uhrina Norjan suurlähettiläs. Samankaltaisuutta ensimmäisen kirjan kanssa korostetaan myös itse tarinassa, kun Hole muistelee Australian tapahtumia. Tässäkään tarinassa murhattujen lukumäärä ei jää yhteen, mutta muutaman Nesbøn jälkeen sitä osaa odottaa. Pidän Nesbøn sujuvasta kerrontatyylistä, jossa on juuri sopivasti yksityiskohtia. Juoni etenee mukavan rivakasti, joten lukijan mielenkiinto ei pääse herpaantumaan.

Leena Lehtolainen: Kuolemanspiraali

Kuolemanspiraali on mielestäni ehkä paras Maria Kallio -sarjan kirjoista. Rikoksen uhrina on nuori taitoluistelija Noora Nieminen, joten kirjassa liikutaan ammattimaisen taitoluistelun maailmassa. PItkällä oleva raskaus puolestaan aiheuttaa muutoksia Maria Kallion yksityiselämään.

Jo Nesbø: Lepakkomies

Ensimmäinen Harry Hole -sarjan kirjoista sijoittuu Australiaan. Norjalainen tyttö löytyy murhattuna, ja Harry Hole matkaa selvittämään juttua australialaisten poliisien avuksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja siinä sivussa tutustutaan australialaiseen elämänmenoon ja aboriginaalien historiaan ja yhteiskunnalliseen asemaan. Lepakkomies on vetävä, viihdyttävä ja yllätyksellinen dekkari.

Tuija Lehtinen: Miss Seinäruusu

Miss Seinäruusu on tuttua ja turvallista Tuija Lehtistä. Päähenkilö Rea on reilu kolmekymppinen radiotoimittaja, joka on juuri lähtenyt lätkimään avioliitostaan ja jakaa poikansa huoltajuuden entisen miehensä kanssa. Kuvioissa ovat myös rasittavat appivanhemmat ja sekalainen joukkio enemmän ja vähemmän kiinnostavia miehiä. 

Odotukseni Tuija Lehtisen kirjoja kohtaan eivät ole nykyään kovin korkealla, mutta silti on pakko aina lukea uusin. Miss Seinäruusu ei ole ihan sitä hirveintä huttua (kuten Mies taskussa tai Suklaapolkuja), mutta ei myöskään lähellekään Lehtisen parhaimmistoa. Kirja sopii kuitenkin hyvin kevyttä viihdettä kaipaavalle. Pysyn edelleen vakaasti siinä kannassa, että parhaat Lehtiset on kirjoitettu 80-luvulla.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

Viimeinen hyvä ihminen on tanskalaisen kaksikon kirjoittama trilleri, jonka lähtökohta on muinainen juutalainen myytti. Myytin mukaan joka sukupolvessa on 36 oikeamielistä ihmistä, jotka estävät ihmiskunnan tuhon. Italialainen poliisi keksii yhteyden ympäri maailmaa tapahtuvien selittämättömien kuolemien kesken: 34 oikeamielistä ihmistä on jo kuollut. Tanskassa mysteeriä alkavat selvitellä maanis-depressiivinen poliisi, Niels, ja poikansa menetyksestä masentunut astrofyysikko, Hannah.

Kirjan lähtökohta on mielenkiintoinen, eikä sujuvassa tarinassa muutenkaan sinänsä ole mitään vikaa, mutta jotenkin kirja tai ainakin sen alkuosa jätti vähän kylmäksi. Puolivälin jälkeen vauhti kyllä kiihtyi, ja juoni tempaisi mukaansa, mutta yleisesti ottaen tuomioni on "ihan hyvä". Ehkä tällainen mysteerio ja sitä ratkaisevat yli-ihmiset eivät vain enää jaksa viehättää.

Alaa al-Aswani: Chicagolaisittain

Chicagolaisittain kertoo Illinois'n yliopistossa opiskelevista ja työskentelevistä egyptiläisistä ja heidän yhteisöstään. Osa on asunut Yhdysvalloissa jo kolmekymmentä vuotta, ja jotkut ovat vasta saapuneet. Tarina loikkii näkökulmasta toiseen, mutta etenee kuitenkin sujuvasti. Kirjan vahvuus onkin se, että se tuo esiin monta tapaa sopeutua vieraaseen kulttuuriin. Myös Egyptin yhteiskunnallista tilannetta kuvataan kriittisesti. Kirja on kirjoitettu vuonna 2007, joten sitä on mielenkiintoista verrata nykytilanteeseen. 

Kirjassa on siis monia hyviä puolia, mutta loppujen lopuksi siitä jäi vähän pettynyt jälkimaku. Kirjan loppuun oli tungettu kaikki mahdolliset tragediat ja ongelmat, joiden melodramaattisuus alkoi nopeasti tympiä. Ihan kiva oli lukea välillä egyptiläisenkin kirjailijan teos, mutta ei tullut kauheaa hinkua lukea lisää.

Anne B. Ragde: Erakkoravut ja Vihreät niityt

Luin Anne B. Ragden ensimmäisen kirjan, Berliininpoppelit jo jokin aika sitten. Erakkoravut on itsenäinen jatko Berliininpoppeleille, mutta suosittelen kyllä lukemaan trilogian alusta asti. Toinen osa loppui niin jännittävään paikkaan, että oli pakko hakea saman tien kirjastosta trilogian päätösosa, Vihreät niityt. Se puolestaan jäi myös hieman kesken, joten toivottavasti jatkoa seuraa. Ainakin itse olisin toivonut sarjan päättyvän hieman toisin...

Trilogia kertoo norjalaisista Neshovin veljeksistä, joista yksi pitää sikatilaa, toinen on hautausurakoitsija ja kolmas suunnittelee näyteikkunoita Kööpenhaminassa. Berliininpoppeleissa veljekset tapaavat pitkästä aikaa äitinsä kuolinvuoteella. Erakkoravuissa vanhimman veljen tytär muuttaa myös sikatilalle huolehtimaan isästään ja isoisästään.

Tarina on sinänsä arkinen, mutta siinä kuitenkin tapahtuu isoja ja traagisiakin asioita. Henkilöt ovat mukavan omintakeisia. Murheellisesta pohjavireestä huolimatta kirjat ovat omalla tavallaan hauskoja, mustaa huumoria siis löytyy.