Televisiosta tuli jokin aika sitten Pikku naisia -elokuva, ja se innosti lukemaan jälleen kerran myös kirjat, joihin elokuva perustuu. Olen aikuisiällä lukenut uudestaan myös muita tyttökirjasuosikkejani, kuten L. M. Montgomeryn Runotyttö- ja Vihervaaran Anna -sarjat, ja edelleen nämä jaksavat viehättää.
Pikku naisia aloittaa Marchin perheen tarinan, ja Pikku naisia II (julkaistu aiemmin suomeksi nimellä Viimevuotiset ystävämme) jatkaa sitä useamman vuoden ajan. Perhe laajenee sitä mukaa kun "pikku naiset" eli Marchin neljä tytärtä löytävät puolisonsa ja saavat omia lapsiaan. Kirjat on kirjoitettu 1800-luvulla, joten luonnollisesti ne ovat tyyliltään hyvin erilaisia kuin nykyromaanit. Vanhanaikaisuus on kuitenkin osa viehätystä, eivätkä elämänohjeet ja opetukset välttämättä mitenkään turhia ole nykyäänkään. Lukemista odottavat vielä sarjan kaksi seuraavaa osaa, Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat.
Loppuun on pakko laittaa itseäni huvittanut lainaus Pikku naisia II -kirjasta. Lainaus kuvastaa mielestäni yhtä niistä suuremmista eroista, jotka Alcottin ajan ja meidän aikamme välillä on. Pohjustuksena mainittakoon, että Alcott ei itse koskaan mennyt naimisiin: "25-vuotiaina tytöt alkavat puhua vanhanpiian elämästä mutta päättävät salaa, etteivät todellakaan jää naimattomiksi. 30-vuotiaina he eivät enää puhu yksinäisyydestä vaan hyväksyvät vaiti sen osakseen ja - jos he ovat järkeviä - lohduttautuvat ajattelemalla, että edessäpäin on vielä parikymmentä toimeliasta ja onnellista vuotta, joiden aikana he voivat opetella vanhenemaan kauniisti." Itse olen jo 31-vuotias ja vanhapiika, joten ilmeisesti jäljellä on enää yhdeksisentoista toimeliasta ja onnellista vuotta. Kääk! Missähän sitä kauniisti vanhenemista voi opetella?
Onneksi sentään on parikymmentä vuotta aikaa!
VastaaPoistaMirka